Päähenkilö Toru Watanabe on kirjan alussa jo aikuinen, noin 30-vuotias mies. Kirja alkaa sillä, kun hän kuulee Beatlesin hitin, Norwegian Woodin soivan lentokoneen kaiuttimista. Kirjan tapahtumat ja pääsisältö, eli nuoruus, ovat siis siis oikeastaan yhtä suurta takaumaa. Ratkaisu vaikuttaa kerronassa sen verran, että ennakointi on melko luonnollinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.
Toru viettää aikaansa lukiossa ystävänsä Kizukin ja tämän tyttöystävän Naokon kanssa. Kolmikolla on hauskaa yhdessä ja kaikki tuntuu olevan hyvin, kunnes Kizuki tappaa itsensä. Toru kahlaa lukioin läpi ja menee kauas entisistä luokkatovereista yhteen Tokion yliopistoista. Sattumalta hän törmää kuitenkin Naokoon, ja päätyy viettämään tämän kanssa paljonkin aikaa.
Torun ja Naokon suhde on oikeastaan juonta kantavin asia kirjassa. Vaikeuksia siitä ei puutu; Kizukin kuolema elää heissä molemmissa vahvasti. Mikä siinä onkin, kun terapiaan ei osata mennä ajoissa? Naokon tila pahenee, mutta Toru ei voi päästää hänestä irti. Ainoaa linkkiä, joka hänet yhdistää Kizukiin, on pakko vaalia. Kun mukaan kuvioihin tulee toinenkin tyttö, elämä alkaa mennä sekaisemmaksi. Toru yrittää tehdä kaiken oikein, mutta olosuhteet eivät ole erityisen suosiolliset onnellisiin loppuihin.
Kirjassa on minä-kertoja. Kerrankin kertoja on oikeasti mielenkiintoinen pienestä harhasta huolimatta; Toru on omasta mielestään erityisen tavallinen ihminen tavallisin ajatuskin varusteltuna. Mielestäni Torussa on kuitenkin epävarmaa viisautta ja suvaitsevaisuutta. Hän hakee itseään, eivätkä ylilyönnit ole harvinaisia. Päähenkilön suora rehellisyys on virkistävää. Murakami osaa luoda Torusta ja tämän maailmasta äärettömän aidontuntuisen kuvan, häkellyttävän subjektiivisen. Japanin kiireinen ja hektinen Tokio sopii miljööksi loistavasti. Tunnelma välittyy lukijalle ja eläviä kuvia kaupungista maalautuu mieleen lukukokemuksen aikana.
Teos sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa oli ilmeisesti poliittisesti hieman epävakaista; Torun opiskelutovereista löytyy vallankumouksen kannattajia, jotka yrittivät lietsoa muitakin mukaan. Sekavuus ei vaikuta erityisen hyvin Toruun, kun kaikki hänen elämässään om muutenkin sekavaa. Vallankumouksen kannattajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Miksi kannattaa vallankumousta, kun kuoleman läsnäolo ei poistuisi kuitenkaan? 60-luvulla ei tekniikka myös ollut huipussaan. Tuntui hassulta, että opiskelijakampuksella oli aulassa yksi lankapuhelin, jota kaikki kärkkyivät. Kirjeitäkin kirjoiteltiin paljon, mikä loi romanttisempaa tuntua kuin tekstiviestien näpyttely.
Murakami kirjoittaa rohkeaa ja suoraa tekstiä itsensä etsimisestä sekä seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä. Mukana on myös huumoria ja paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Aiheiltaan ja tunnelmaltaan se on kuitenkin niin synkkä, että en itse vain pystyisi lukemaan monia Murakamin teoksia peräjälkeen. Pienen tauon jälkeen kuitenkin aion, sillä siitä ei pääse mihinkään, että Murakami on loistava kirjailija.
Kannen kuva on tietääkseni teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, johon aion seuraavaksi tutustua.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!