8. toukokuuta 2015

Päivänsäde ja menninkäinen modernisoituna

Suoritan lukion lukudiplomia, ja päädyimme Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen, josta pidimme sitten tänään mielenkiintoisen keskustelun. En olisi itse varmaan löytänyt kyseistä teosta koskaan, vaikkakin sillä taitaa olla jo puoliklassikon asema Suomessa.

Ensiselailulla teos ei vaikuttanut kovin hyvältä, koska Sinisalo vaihtelee minä-kertojaa tiuhaan tahtiin, ja joissain väleissä on tieteisartikkelin tyylisiä kirjoituksia. Itselleni tuli sellainen olo, että teos on jotenkin pirstaleinen. Kun lukemisen vauhtiin pääsi, se oli kuitenkin kaikkea muuta.

Minä-kertoja-kohdat eivät painota niin paljon ympäröivän maailman kuvausta, vaan enemmän ihmissuhdeasioita ja tunnepuolta. Tieteisartikkelit taas tuovat toisenlaista näkökulmaa; ne havainnollistavat lukijalle maailmaa, jossa peikot ovat tieteellisesti hyväksytty ilmiö. Jos ei olisi aikaisempaa tietopohjaa, niin olisin kyllä ryhtynyt uskomaan peikkojen olemassaoloon! Sinisalo kirjoittaa tieteisartikkeileita sen verran uskottavasti. Kirja etenee ihanan soljuvasti, ja lopun tunnelma on kyllä todella tiivis.

Kirjassa on päähenkilönä poika, jonka minä-kertojanimi on Enkeli, mutta oikealta nimeltään hän on Mikael. Hän löytää hieman humalaisena pienen peikkolapsen kerrostaloasuntonsa edestä. Koska Mikael ei halua jättää sitä kylmään nääntymään, hän päättää ottaa sen asuntoonsa. Tästä seuraa kuitenkin enemmän ongelmia, kuin hän osaa odottaa.

Peikko ei vaikuta Mikaelin ihmissuhdeasioihin hyvällä tavalla. Hän käytännössä myy itseään saadakseen tietoa peikosta ja parantaakseen tämän reistailevan terveydentilan kuntoon. Mikaelin läheiset eivät pidä tästä, sillä peikko alkaa hallita Mikaelin elämää, eikä ajatuksia liikene juurikaan heille. Mikael käyttää miesystäviään hyväksi, ja miesystävät häntä. Kirja käsitteleekin monia eri teemoja, kuten luonnon ja ihmisen suhdetta. kaupallistamista, ilmastonmuutosta ja vähemmistöjä. Tänään kirjallisuuskeskustelussa mahdollisia teemoja löytyi todella monia!

Kirja ei luo maailmasta kaunista kuvaa. Vaikka päähenkilö onkin lempinimeltään Enkeli, hän ei ole yhtään sen enkelimäisempi kuin kukaan muukaan kirjan henkilö. Mielestäni Sinisalo on kuitenkin luonut helmen; samassa teoksessa on niin paljon ajatuksia herättäviä asioita! Olen kyllä sitä mieltä, että tällä kirjalla on ansaittu klassikon asema tulevaisuudessa.









1. toukokuuta 2015

Vapputunnelmissa

Hejssan!
Näyttävätkö nämä paistamattomilta munkeilta, joiden päälle on heitelty pähkinöitä?


Se on totta, mutta nämä munkit kuuluukin syödä raakoina! 
Raakakakut ovat jo monelle tuttuja, mutta raakamunkkien kohdalla taitaa olla eri tilanne. Näin vappuna ne ovatkin parasta syötävää! Lipesin hieman karkkilakossani, mutta ehkä nämä terveellisemmät versiot donitseista hyvittävät sen epäkohdan... 

Resepti munkkeihin löytyy Kahvia & Kasvisruokaa -blogista. Se oli mielestäni todella toimiva! Itse käytin päällä suolattua pähkinäsekoitusta, joka sekin toimi hyvin blogissa olleiden pelkkien pistaasien sijasta. 

Postaus jäi nyt hieman lyhyeksi ja myöhäiseen ajankohtaan, mutta onhan tässä vielä viikonloppu aikaa kokkailla ja nauttia vapun jälkitunnelmista!;) Ihanaa, kun on kerrankin aikaa rentoutua ja lukea.

Aino Kallaksen trilogia

Lomalukemisiini kuului Aino Kallaksen Keskeisimmät teokset -kirja. En lukenut kuitenkaan ihan kaikkea, sillä tähtäimessäni oli pääasiallisesti Sudenmorsian. Takakannessa kuitenkin kerrottiin, että Sudenmorsian on erään trilogian kolmas osa, joten päätin sitten lukea sen kokonaan.

Ensimmäinen osa on nimeltään Barbara von Tisenhusen, ja se kertoo kyseisen henkilön kehittymisestä lapsesta nuoreksi naiseksi. Miljöönä toimii näin laajasti sanottuna Viro, niin kuin trilogian myöhemmissä osissakin. Barbaran tarinaa kertoo hänestä pitävä kirkkoherra. Teos on lyhyt, ja sen takia se kannattaisikin lukea kahdesti, jotta pääsisi kunnolla sisälle teoksen ydinajatukseen.

Reigin pappi yllätti todella positiivisesti. Nimi ei ehkä ole suurinta mielenkiintoa herättävä, mutta sisältö kylläkin. Kallas kirjoittaa melko mystisesti, ja mukaan sekoitetut horoskooppijutut toimivat omalla kohdallani erinomaisesti; päähenkilön merkki on skorpioni, ja sen varjolla hän tulkitsee elämäänsä lukijalle.

Teos käsitteli ajallisesti pitkän jakson, oikeastaan päähenkilön koko elämän. Se kuitenkin keskittyi tämän avioliittovuosiin, sillä päähenkilön suhde vaimoonsa Catharinaan oli kirjan tärkein asia. Vaimo oli papin kuvailun mukaisesti kuin joutsen, mutta yksinäinen eristäytynyt elämä ei sopinut tämän luonteelle. Luettuani teoksen jälkelle jäi ajatus elämästä yleensä; kurja elämä voi saada hyvän lopun, jos löytää itselleen luodun polun. Tämä toimii myös käänteisesti. Teoksessa on mukana paljon dramatiikka, ja sen henkilöt ovat täynnä tulta ja savua, intohimoa ja vihaa.

Sudenmorsian ei poikkea tunnelman kannalta edellisistään, mutta kuuluisampana Kallaksen teoksena minulla oli hyvin suuret odotukset siltä. Sudemorsian ei kuitenkaan saanut minua syttymään ihan yhtä paljoa kuin Reigin pappi. Ehkä teoksen lyhyydestä tai liian maanisuskonnollisista käsitteistä johtuen se jäi minulle hieman etäiseksi. Yliluonnollisuus korostuu kirjassa erityisen paljon.

Kirjassa nuori mies rakastuu, yllätys yllätys, kauniiseen nuoreen naiseen. Parisuhde on niin täynnä rakkautta ja molemminpuoleista kunnioitusta, että kylän juoruilevat naiset eivät keksi heistä mitään puhuttavaa iltojensa iloksi. On kuitenkin niin, että tällä nuorella naisella, Aalolla, on noidan merkki selässään, ja siten hän on altis saatanallisille asioille. Kylän lähellä liikkuu ihmissusia; päivällä he ovat tavallisia kyläläisiä, yöllä raatelevia susia. Mitä tapahtuukaan, kun Aaloa houkutellaan tarpeeksi pitkään, ja lopulta hänkin vetää suden turkin päälleen?

"Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun." - Aalo

Kirjan kieli vie mennesseen; siinä on ihana rytmi, ja vanhanaikaiset sanat ja lauserakenteet korostavat tapahtumien mystisyyttä. Hetken pitää kuitenkin lukea päästäkseen siihen kunnolla sisälle, sillä esimerkiksi sana "elikkä" tarkoittaa kirjassa "tai".

Ihmettelin myös sitä, että tätä kolmen teoksen yhdistelmää kutsutaan trilogiaksi. Kirjojen henkilöt eivät olleet missään teoksessa samat. Ensimmäisen osan Barbara von Tisenhusen mainitaan Reigin papissa kerran varoittavana esimerkkinä, mutta siihen se jääkin. Ehkä Viro miljöönä on sen verran merkittävä piirre, että se yhdistää kolme teosta toisiinsa.

Kirjat jäävät kuitenkin mieleeni pitkäksi ajaksi, sillä Kallaksen luomat mielenmaisemat eivät jätä kylmäksi. Elämä on lyhyt, tuskaisa ja kärsimyksentäyteinen taival, jonka aikana palava onnen tunne leimahtaa liekkiin yhtä nopeasti kuin sammuukin.