Aino Kallaksen trilogia

Lomalukemisiini kuului Aino Kallaksen Keskeisimmät teokset -kirja. En lukenut kuitenkaan ihan kaikkea, sillä tähtäimessäni oli pääasiallisesti Sudenmorsian. Takakannessa kuitenkin kerrottiin, että Sudenmorsian on erään trilogian kolmas osa, joten päätin sitten lukea sen kokonaan.

Ensimmäinen osa on nimeltään Barbara von Tisenhusen, ja se kertoo kyseisen henkilön kehittymisestä lapsesta nuoreksi naiseksi. Miljöönä toimii näin laajasti sanottuna Viro, niin kuin trilogian myöhemmissä osissakin. Barbaran tarinaa kertoo hänestä pitävä kirkkoherra. Teos on lyhyt, ja sen takia se kannattaisikin lukea kahdesti, jotta pääsisi kunnolla sisälle teoksen ydinajatukseen.

Reigin pappi yllätti todella positiivisesti. Nimi ei ehkä ole suurinta mielenkiintoa herättävä, mutta sisältö kylläkin. Kallas kirjoittaa melko mystisesti, ja mukaan sekoitetut horoskooppijutut toimivat omalla kohdallani erinomaisesti; päähenkilön merkki on skorpioni, ja sen varjolla hän tulkitsee elämäänsä lukijalle.

Teos käsitteli ajallisesti pitkän jakson, oikeastaan päähenkilön koko elämän. Se kuitenkin keskittyi tämän avioliittovuosiin, sillä päähenkilön suhde vaimoonsa Catharinaan oli kirjan tärkein asia. Vaimo oli papin kuvailun mukaisesti kuin joutsen, mutta yksinäinen eristäytynyt elämä ei sopinut tämän luonteelle. Luettuani teoksen jälkelle jäi ajatus elämästä yleensä; kurja elämä voi saada hyvän lopun, jos löytää itselleen luodun polun. Tämä toimii myös käänteisesti. Teoksessa on mukana paljon dramatiikka, ja sen henkilöt ovat täynnä tulta ja savua, intohimoa ja vihaa.

Sudenmorsian ei poikkea tunnelman kannalta edellisistään, mutta kuuluisampana Kallaksen teoksena minulla oli hyvin suuret odotukset siltä. Sudemorsian ei kuitenkaan saanut minua syttymään ihan yhtä paljoa kuin Reigin pappi. Ehkä teoksen lyhyydestä tai liian maanisuskonnollisista käsitteistä johtuen se jäi minulle hieman etäiseksi. Yliluonnollisuus korostuu kirjassa erityisen paljon.

Kirjassa nuori mies rakastuu, yllätys yllätys, kauniiseen nuoreen naiseen. Parisuhde on niin täynnä rakkautta ja molemminpuoleista kunnioitusta, että kylän juoruilevat naiset eivät keksi heistä mitään puhuttavaa iltojensa iloksi. On kuitenkin niin, että tällä nuorella naisella, Aalolla, on noidan merkki selässään, ja siten hän on altis saatanallisille asioille. Kylän lähellä liikkuu ihmissusia; päivällä he ovat tavallisia kyläläisiä, yöllä raatelevia susia. Mitä tapahtuukaan, kun Aaloa houkutellaan tarpeeksi pitkään, ja lopulta hänkin vetää suden turkin päälleen?

"Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun." - Aalo

Kirjan kieli vie mennesseen; siinä on ihana rytmi, ja vanhanaikaiset sanat ja lauserakenteet korostavat tapahtumien mystisyyttä. Hetken pitää kuitenkin lukea päästäkseen siihen kunnolla sisälle, sillä esimerkiksi sana "elikkä" tarkoittaa kirjassa "tai".

Ihmettelin myös sitä, että tätä kolmen teoksen yhdistelmää kutsutaan trilogiaksi. Kirjojen henkilöt eivät olleet missään teoksessa samat. Ensimmäisen osan Barbara von Tisenhusen mainitaan Reigin papissa kerran varoittavana esimerkkinä, mutta siihen se jääkin. Ehkä Viro miljöönä on sen verran merkittävä piirre, että se yhdistää kolme teosta toisiinsa.

Kirjat jäävät kuitenkin mieleeni pitkäksi ajaksi, sillä Kallaksen luomat mielenmaisemat eivät jätä kylmäksi. Elämä on lyhyt, tuskaisa ja kärsimyksentäyteinen taival, jonka aikana palava onnen tunne leimahtaa liekkiin yhtä nopeasti kuin sammuukin.