Nostalgiaa ja rikosta: Hercule Poirot!

Agatha Christien Hercule Poirot on ollut sydämessäni jo pitkään, eikä kyllä hevillä sieltä poistu! Olen katsonut useimmat Poirot-elokuvat, mutta kirjoja en ole lukenut kuin muutaman. Kevään aikana toinen vanhemmistani luki Lordin kuoleman (1933), ja jotenkin Poirot-innostus heräsi uudelleen ja lukaisin sen myös.

Hercule Poirot sekä hänen lojaali apurinsa Hastings, joka muuten toimii kirjassa kertojana, ratkaisevat rikkaan lordin murhaa englantilaisessa miljöössä. Tilanne ennen murhaa on jännitteinen; lordin vaimo, joka on kuuluisa näyttelijätär, haluaa ottaa eron miehestään. Hän jopa sanailee tappavansa tämän, jos eroa ei heru. Samana iltana näyttelijättären näköinen nainen menee lordin asuntoon vähäksi aikaa, ja aamulla lordi löydetään kuolleena.

Christien vanhahtavan kepeä tyyli ei saa ehkä vilunväreitä kulkemaan selkää pitkin, mutta mielenkiintoisia juonia hän osaa rakentaa. Myönnettäköön, että en ole mikään nero päättelemään dekkarien loppuratkaisuja, mutta veikkaan, että tämän kirjan kohdalla sitä ei arvaa moni muukaan. Itse epäilin varmaankin kirjan jokaista henkilöä vuorotellen, ja loppuratkaisun koittaessa tunsin itseni todella tyhmäksi ja hämmentyneeksi, mikä on varmaankin sitä, mitä dekkareilta halutaankin.

Lordin kuoleman juoni on siis harvinaisen onnistunut. Porot'n ihanan pikkutarkka sekä arvonsatunteva asenne ja tämän sekä Hastingsin sanailu luovat kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Toverusten suhdetta kuvaa hyvin Hastingsin ajatukset Poirot'n pienistä harmaista soluista, eli aivoista: "Valitettavasti olen tottunut siihen, että tarkkaavaisuuteni herpoaa, kun Poirot vain mainitseekin pienet harmaat solunsa. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa aikaisemmin." Vaikka Hastings välillä pilailee Porot'n itsetärkeyden kustannuksella, arvostaa hän silti tätä ja suhde vaikuttaa melkein isän ja pojan väliseltä.

Kaikki Christien luomat ihmiskuvat eivät kuitenkaan ole kovin uskottavia, mutta toisaalta Christien kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksia ei vain voi arvostella liikaa. Poirot-kirjat lukeutuvat kirjallisuuden loistaviin klassikoihin, ja ne heijastelevat aikansa ajatusmaailmaa. Rakastan kirjoissa myös sitä, että Poirot käyttää belgialaisena välillä myös äidinkieltään ranskaa. C'est parfait!

Kuva: Almeidah, CC BY

Minna Canth: Anna Liisa

Tässäpä on näytelmä, joka ei voi jättää kylmäksi! Minna Canthin teos Anna Liisa herätti ahdistusta sekä raivoa ja vuodatti kyyneliä. Sanotaan, että näytelmät tulisi lukea rauhallisella tahdilla ja pikkuhiljaa, jotta pysytyisi kypsemmin ja kokonaisvaltaisemmin saamaan selkoa teoksen yksittäisimmistäkin kohdista, mutta minä kahlasin sen läpi tunnissa. Meillä on ensi viikolla teoksesta kirjallisuuskeskustelu, jota varten pitää kyllä vähän kertailla!

Anna Liisa on siis näyelmän päähenkilö. Hän on nuoruudessaan 15-vuotiaana ollut suhteessa perheessä työskennelleen Mikon kanssa, joka ilmeisesti on jonkin verran vanhempi kuin Anna Liisa. Suhteen seuraksena Anna Liisa tulee raskaaksi, mikä olisi täysi katastrofi sinä aikana, johon teos sijoittuu, eli luultavasti 1800-luvun lopulla. Anna Liisa ei uskalla kertoa vanhemmilleen, ja jostakin käsittämättömästä syystä vanhemmat eivät itse huomaa mitään. Mikko livistää vastuullisena ihmisenä karkuun, joten jäljelle jää tueksi vain Mikon puolueellinen äiti Husso. Anna Liisa ei ole ilmeisesti erityisen tasapainoinen, koska vauvan syntyessä hän tukehduttaa sen kuoliaaksi, ja Husson kanssa he sitten yhdessä hautaavat sen maahan.

Näistä lähtökohdista Anna Liisa viisi vuotta myöhemmin suostuu erään Johanneksen kosintaan. Katastrofin ainekset ovat kasassa, kun Mikko ilmestyy paikalle ja uhittelee Anna Liisaa sillä tiedolla, että tämä on tappanut lapsensa; Mikko ei kaihda keinoja, koska haluaa itse Anna Liisan sulhaseksi.

Minua inhotti monikin asia tässä näytelmässä. Ensinnäkin Mikko oli ihan hirveä oman etunsa ajattelija, ja Husso siinä komppaili Mikkoa sujuvasti. Anna Liisan vahemmat välttelevät mahdollisimman pitkään totuuden hyväksymistä, koska he pitäisisvät mieluusti mielikuvansa siitä ihannetyttärestä, jonka he ovat Anna Liisan tilalle luoneet. Anna Liisan isä aikoo jopa tappaa Anna Liisan totuuden tullessa ilmi. Lopulta he päätyvät surkuttelemaan omaa huonoa tuuriaan, kun saivat niin kelvottoman tyttären.

Anna Liisa on kirjassa itsemurhan partaalla. Keskeinen kysymys onkin se, että miksi Anna Liisa eikä Mikko? Kukaan ei syyllistä Mikkoa mistään, vaan kaikki on selkeästi Anna Liisan syytä. Mikko ei ole pahoillaan mistään, eikä häneltä heru anteeksipyyntöjä. Hän järjestää asiat itselleen sopiviksi - mutta ei ota huomioon sitä, että Anna Liisalla on toinenkin mahdollisuus toimia, kuin ryhtyä tämän vaimoksi.

Näytelmän takakannessakin korostetaan sitä, kuinka Anna Liisa nousee "eettisesti suureksi hahmoksi". Mielestäni on hyvä asia, että Anna Liisa ei tehnyt itsemurhaa, mutta se, miten näytelmä loppuu, ei silti miellytä minua nykyajan ihmisenä. Minusta Anna Liisan läheiset ovat viimeiseen sivuun asti melko tekopyhiä ja ajattelemattomia ihmisiä, jotka eivät kyseenalaista aikansa sopivaisuussääntöjä. Yhteiskunta ei antanut naiselle Canthin aikaan kauheasti vaihtoehtoja sille, miten ollaan "eettisesti suuria". Nainen oli miehen alapuolella tai sitten marttyyrimäinen kärsijä.

Lapsenmurha-asiakin on oleellinen osa näytelmää. Teos rikkoi varmasti aikanaan rajoja, sillä olettaisin, että 1800-luvun lopussa lapsensa murhanneita ihmisiä pidettiin automaattisesti läpeensä pahoina. Anna Liisan tekoa pehmentävät kuitenkin nuori ikä, sekasortoinen mielentila ja tuen puute. Näytelmässä hän joutuu kohtaamaan uudelleen menneisyyden tunteet, jotka hän on yrittänyt piilottaa. Lopussa Anna Liisa saa jonkinlaisen rauhan.

Näytelmän ajattomuuden puolesta puhuu juurikin lapsenmurha. Koskaan ei ole täysin selvää, kuka on paha ja kuka hyvä. Sen takia moraalisia asioita käsitteleviä teoksia tarvitaan aina. Muut näytelmän ainekset toimivat nykyään enemmänkin sivistävällä tavalla, esimerkiksi Canthin aikaisen yhteiskunnan arvot ja normit. Teoksen luettuani olen siis ainakin kiitollisempi nykyoloista, ja saan huokaista helpotuksesta, koska en ole nainen 1800-luvun lopulla.

Romaanillinen reportaasisarjakuvaa

Perjantain kirjallisuuskeskustelun toisena kirjana oli Guy Delislen Merkintöjä Burmasta (Burma on Suomessa Mayanmar). Suositun ranskankielisen piirtäjän tyyli edustaa nykysarjakuvaa. Hänen sarjakuviensa sisällöllinen erikoisuus lienee se, että hän matkustaa johonkin maahan, josta ei ole kovin paljoa tietoa, esimerkiksi diktatuuriin, niin kuin tässä Burman tapauksessa, ja välittää lukijoilleen päiväkirjamaisilla merkinnöillään tietoa maasta.

Delislen tyyli on mukaansatempaavaa, koska siinä on oikeissa kohdissa vähän huumoria. Piirtäjä ei pakkosyötä lukijalle tietoa tai voimakkaita omia mielipiteitään Mayanmarista, vaan kertoo kaiken niin kuin on sen kohdannut. Toki mukana on jonkinlaista tyylillistä liioittelua, mutta sisältö on kuitenkin varsin asiallista.

Itseäni ainakin kiinnosti tällainen suljettu maa, jossa käsitettä "ihmisoikeus" ei varmaankaan edes tunneta sanana. Delisle oli suurimman osan vuodestaan Mayanmarissa vauvansa hoitajana samalla, kun hänen vaimonsa työskenteli kenttähommissa lääkärinä. Delisle pääsee itsekin yhteensä kaksi kertaa kentälle vuoden aikana, ja toisella kertaa sille kielletylle alueelle, jossa suurin osa diktatuurin kielteisistä vaikutuksista käy toteen. Alkuosa kirjasta on siis vielä melko hilpeä, sillä Delisle näkee Mayanmarin vielä kutakuinkin turistin silmin. Huonoja merkkejä kuitenkin on nähtävillä silloinkin: lähellä on kuuluisa rauhannobelisti Aung San Suu Kyi kotiarestissa poliittisista syistä, lehdistä postetaan sensuurin vuoksi osa sivuista ja maan oma terveydenhuolto on oikeastaan olematonta.

Mayanmariin meneminen oli varmasti kulttuurishokki muutenkin - Delisle kuvaa hauskasti kulttuurien välisiä eroja, kuten tapakulttuuria. Globalisaaation keulakuvaksi hän nostaa nauravan lehmän, eli La vache qui rit -merkkisen juuston, jota myydään sekä hänen kotimaassaan Ranskassa että Mayanmarin Wal Martissa.

Koska Delislen lääkärivaimon liitto MSF yrittää päästä Mayanmarin reuna-alueille auttamaan nimenomaan niitä, joilla ei mitään apua ole, päättää järjestö teoksen lopussa vetäytyä maasta huomattuaan, kuinka vaikeaksi Burman hallitus tilanteen tekee. Delislen Burmassa oleskelu kestää siis fyysisesti vain vuoden, mutta hänen sarjakuvaromaaninsa ansiosta se jatkuu vieläkin - aina riittää mielenkiintoa samalla sivistäville, hauskoille ja koskettaville kuvauksille.

Tämänhetkinen tilanne Burmassa on onneksi parempi. Mayanmarin matkustustiedotteessa (7.5.2015) kerrotaan näin: " Huolimatta poliittisen tilanteen vakautumisesta levottomuudet ovat mahdollisia. Matkailijoita kehotetaan varovaisuuteen ja välttämään väkijoukkoja." Ehkä Mayanmar ei ole vieläkään  unelmien lomakohde useimmalle meistä, mutta asiat ovat alkaneet mennä parempaan suuntaan sotilasjuntan väistyttyä vallasta. Tässä ei voi kuin toivoa, että kehityssuunta olisi vielä pitkään vain nousussa!

Delislen piirtotyyli on selkeä ja yksinkertaisuudessaan jopa koominen.

Päivänsäde ja menninkäinen modernisoituna

Suoritan lukion lukudiplomia, ja päädyimme Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen, josta pidimme sitten tänään mielenkiintoisen keskustelun. En olisi itse varmaan löytänyt kyseistä teosta koskaan, vaikkakin sillä taitaa olla jo puoliklassikon asema Suomessa.

Ensiselailulla teos ei vaikuttanut kovin hyvältä, koska Sinisalo vaihtelee minä-kertojaa tiuhaan tahtiin, ja joissain väleissä on tieteisartikkelin tyylisiä kirjoituksia. Itselleni tuli sellainen olo, että teos on jotenkin pirstaleinen. Kun lukemisen vauhtiin pääsi, se oli kuitenkin kaikkea muuta.

Minä-kertoja-kohdat eivät painota niin paljon ympäröivän maailman kuvausta, vaan enemmän ihmissuhdeasioita ja tunnepuolta. Tieteisartikkelit taas tuovat toisenlaista näkökulmaa; ne havainnollistavat lukijalle maailmaa, jossa peikot ovat tieteellisesti hyväksytty ilmiö. Jos ei olisi aikaisempaa tietopohjaa, niin olisin kyllä ryhtynyt uskomaan peikkojen olemassaoloon! Sinisalo kirjoittaa tieteisartikkeileita sen verran uskottavasti. Kirja etenee ihanan soljuvasti, ja lopun tunnelma on kyllä todella tiivis.

Kirjassa on päähenkilönä poika, jonka minä-kertojanimi on Enkeli, mutta oikealta nimeltään hän on Mikael. Hän löytää hieman humalaisena pienen peikkolapsen kerrostaloasuntonsa edestä. Koska Mikael ei halua jättää sitä kylmään nääntymään, hän päättää ottaa sen asuntoonsa. Tästä seuraa kuitenkin enemmän ongelmia, kuin hän osaa odottaa.

Peikko ei vaikuta Mikaelin ihmissuhdeasioihin hyvällä tavalla. Hän käytännössä myy itseään saadakseen tietoa peikosta ja parantaakseen tämän reistailevan terveydentilan kuntoon. Mikaelin läheiset eivät pidä tästä, sillä peikko alkaa hallita Mikaelin elämää, eikä ajatuksia liikene juurikaan heille. Mikael käyttää miesystäviään hyväksi, ja miesystävät häntä. Kirja käsitteleekin monia eri teemoja, kuten luonnon ja ihmisen suhdetta. kaupallistamista, ilmastonmuutosta ja vähemmistöjä. Tänään kirjallisuuskeskustelussa mahdollisia teemoja löytyi todella monia!

Kirja ei luo maailmasta kaunista kuvaa. Vaikka päähenkilö onkin lempinimeltään Enkeli, hän ei ole yhtään sen enkelimäisempi kuin kukaan muukaan kirjan henkilö. Mielestäni Sinisalo on kuitenkin luonut helmen; samassa teoksessa on niin paljon ajatuksia herättäviä asioita! Olen kyllä sitä mieltä, että tällä kirjalla on ansaittu klassikon asema tulevaisuudessa.

Vapputunnelmissa

Hejssan!
Näyttävätkö nämä paistamattomilta munkeilta, joiden päälle on heitelty pähkinöitä?

Se on totta, mutta nämä munkit kuuluukin syödä raakoina! 

Raakakakut ovat jo monelle tuttuja, mutta raakamunkkien kohdalla taitaa olla eri tilanne. Näin vappuna ne ovatkin parasta syötävää! Lipesin hieman karkkilakossani, mutta ehkä nämä terveellisemmät versiot donitseista hyvittävät sen epäkohdan... 

Resepti munkkeihin löytyy Kahvia & Kasvisruokaa -blogista. Se oli mielestäni todella toimiva! Itse käytin päällä suolattua pähkinäsekoitusta, joka sekin toimi hyvin blogissa olleiden pelkkien pistaasien sijasta. 

Postaus jäi nyt hieman lyhyeksi ja myöhäiseen ajankohtaan, mutta onhan tässä vielä viikonloppu aikaa kokkailla ja nauttia vapun jälkitunnelmista!;) Ihanaa, kun on kerrankin aikaa rentoutua ja lukea.

Aino Kallaksen trilogia

Lomalukemisiini kuului Aino Kallaksen Keskeisimmät teokset -kirja. En lukenut kuitenkaan ihan kaikkea, sillä tähtäimessäni oli pääasiallisesti Sudenmorsian. Takakannessa kuitenkin kerrottiin, että Sudenmorsian on erään trilogian kolmas osa, joten päätin sitten lukea sen kokonaan.

Ensimmäinen osa on nimeltään Barbara von Tisenhusen, ja se kertoo kyseisen henkilön kehittymisestä lapsesta nuoreksi naiseksi. Miljöönä toimii näin laajasti sanottuna Viro, niin kuin trilogian myöhemmissä osissakin. Barbaran tarinaa kertoo hänestä pitävä kirkkoherra. Teos on lyhyt, ja sen takia se kannattaisikin lukea kahdesti, jotta pääsisi kunnolla sisälle teoksen ydinajatukseen.

Reigin pappi yllätti todella positiivisesti. Nimi ei ehkä ole suurinta mielenkiintoa herättävä, mutta sisältö kylläkin. Kallas kirjoittaa melko mystisesti, ja mukaan sekoitetut horoskooppijutut toimivat omalla kohdallani erinomaisesti; päähenkilön merkki on skorpioni, ja sen varjolla hän tulkitsee elämäänsä lukijalle.

Teos käsitteli ajallisesti pitkän jakson, oikeastaan päähenkilön koko elämän. Se kuitenkin keskittyi tämän avioliittovuosiin, sillä päähenkilön suhde vaimoonsa Catharinaan oli kirjan tärkein asia. Vaimo oli papin kuvailun mukaisesti kuin joutsen, mutta yksinäinen eristäytynyt elämä ei sopinut tämän luonteelle. Luettuani teoksen jälkelle jäi ajatus elämästä yleensä; kurja elämä voi saada hyvän lopun, jos löytää itselleen luodun polun. Tämä toimii myös käänteisesti. Teoksessa on mukana paljon dramatiikka, ja sen henkilöt ovat täynnä tulta ja savua, intohimoa ja vihaa.

Sudenmorsian ei poikkea tunnelman kannalta edellisistään, mutta kuuluisampana Kallaksen teoksena minulla oli hyvin suuret odotukset siltä. Sudemorsian ei kuitenkaan saanut minua syttymään ihan yhtä paljoa kuin Reigin pappi. Ehkä teoksen lyhyydestä tai liian maanisuskonnollisista käsitteistä johtuen se jäi minulle hieman etäiseksi. Yliluonnollisuus korostuu kirjassa erityisen paljon.

Kirjassa nuori mies rakastuu, yllätys yllätys, kauniiseen nuoreen naiseen. Parisuhde on niin täynnä rakkautta ja molemminpuoleista kunnioitusta, että kylän juoruilevat naiset eivät keksi heistä mitään puhuttavaa iltojensa iloksi. On kuitenkin niin, että tällä nuorella naisella, Aalolla, on noidan merkki selässään, ja siten hän on altis saatanallisille asioille. Kylän lähellä liikkuu ihmissusia; päivällä he ovat tavallisia kyläläisiä, yöllä raatelevia susia. Mitä tapahtuukaan, kun Aaloa houkutellaan tarpeeksi pitkään, ja lopulta hänkin vetää suden turkin päälleen?

"Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun." - Aalo

Kirjan kieli vie mennesseen; siinä on ihana rytmi, ja vanhanaikaiset sanat ja lauserakenteet korostavat tapahtumien mystisyyttä. Hetken pitää kuitenkin lukea päästäkseen siihen kunnolla sisälle, sillä esimerkiksi sana "elikkä" tarkoittaa kirjassa "tai".

Ihmettelin myös sitä, että tätä kolmen teoksen yhdistelmää kutsutaan trilogiaksi. Kirjojen henkilöt eivät olleet missään teoksessa samat. Ensimmäisen osan Barbara von Tisenhusen mainitaan Reigin papissa kerran varoittavana esimerkkinä, mutta siihen se jääkin. Ehkä Viro miljöönä on sen verran merkittävä piirre, että se yhdistää kolme teosta toisiinsa.

Kirjat jäävät kuitenkin mieleeni pitkäksi ajaksi, sillä Kallaksen luomat mielenmaisemat eivät jätä kylmäksi. Elämä on lyhyt, tuskaisa ja kärsimyksentäyteinen taival, jonka aikana palava onnen tunne leimahtaa liekkiin yhtä nopeasti kuin sammuukin.