Kirjassa 14-vuotias Sofia saa mystisen kirjeen, jossa on filosofisia kysymyksiä. Pian postilaatikkoon alkaa tupsahdella lisää kirjeitä, ja pian Sofia löytääkin itsensä suorittamasta kurssia filosofian historiasta. Lukijankin pitää opiskella Sofian tahtiin koko filosofian historia, Alku on hieman tylsähkö, kun tieto tulee vain kirjeen muodossa, mutta sitten kun Sofia pääsee tapaamaan filosofin ja oppitunnit käydään keskustelumuotoisesti, on lukeminen hieman helpompaa.
Sofialle maailma avautuu aivan uudella tavalla kurssin aikana ja sen jälkeen, ja hän jaksaa hämmästellä monia asioita. Lukija kokee asiat yhtä antoisasti kuin Sofia - tai pidättelee haukotustaan, niin kuin minun kohdallani vähän kävi. Kirjassa on äärettömästi mielenkiiintoisia asioita, ja ne on tuotu selkokielisesti esille. Filosofian historian ja nimien kannalta ollaan lukijalle armollisia, sillä niitä kertaillaan tasaisesti. Itselläni ei nyt vain ollut suuria intressejä päntätä jokaista nimeä ulkoa, joten ne eivät kyllä tarttuneet kaikki päähän.
Kirjan vahvuus ei ole henkilöhahmojen kasvu ja mielenkiintoisuus. Alberto on kirjan mysteerimies, mutta hän pysyy melko latteana ja samanlaisena loppuun asti. Sofia saattaa hieman kasvaa kirjan aikana, mutta mitään merkittävää ei hänenkään kohdalla tapahdu. Jotkut asiat ovat kirjassa sillä tasolla, että alkaa ärsyttää; kuka äiti antaa lapsensa juosta jonkun nelikymppisen miehen perässä kaupungilla päivä toisensa jälkeen? Olihan Sofian äiti kirjassa toki hieman huolissaan, mutta reaktio ei vaikuttanut aidolta. Äidin käytökseen liittyvä lopussa oleva seikkakin sai suuni loksahtamaan auki.
Vaikka hahmot eivät säväyttäneet, on oloni nyt kuitenkin filosofisesti viisaampi. On kuitenkin eri asia, olenko kehittänyt omaa, sisäistä filosofiaani eteenpäin. Mielestäni mitään filosofiaa ei voi omaksua täysin, vaan jokaisen pitää kehitellä jotain omaa. Kirja sisälsi kuitenkin monia mielenkiintoisia näkemyksiä maailmasta, joita ei ennen ollut tullut ajatelleeksi. Oli myös hauskaa tunnistaa osa nimistä, kuten Sokrates, Aristoteles ja Marx. Oppiminen on aina helpompaa, kun voi rinnastaa uuden tiedon johonkin vanhaan.
Kirjan juoni alkaa menemään mielenkiintoiseen suuntaan alun jälkeen. Gaarder osaa kasvattaa juonta ja saada asiat päälaelleen, mikä sai minut lukemaan kirjan loppuun. Ihan kevyimmäksi kesälukemiseksi en kirjaa suosittele, mutta paljon ajatuksia se varmasti herättää.
Tässä yksi kirjan ajatus tarinan muodossa, joka on ainakin itselleni melko osuva: Olipa kerran tuhatjalkainen, joka oli todella taitava tanssimaan tuhannella jalallaan. Kaikki metsän eläimet kerääntyivät ihailemaan sen tanssia. Yksi eläin ei kuitenkaan pitänyt tuhatjalkaisen tanssista, nimittäin rupisammakko. "Mitenkähän minä saisin tuhatjalkaisen lopettamaan tanssinsa?" mietti rupikonna. Eihän se voinut vain sanoa, ettei pitänyt toisen tanssista, eikä se myöskään voinut väittää tanssivansa itse paremmin, sillä sellainen väite olisi kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Sitten se keksi pirullisen suunnitelman. Rupikonna istuutui kirjoittamaan tuhatjalkaiselle kirjettä. "Oi sinä verraton tuhatjalkainen!" se kirjoitti. "Olen hienostuneen tanssitaiteesi harras ihailija. Nyt haluaisinkin tietää, miten oikein tanssit. Nostatko ensimmäiseksi vasenta jalkaa numero 228 ja sitten oikeaa jalkaa numero 59? Vai aloitatko tanssin nostamalla oikeaa jalkaa numero 26 ja sitten vasenta jalkaa numero 499? Odotan malttamattomana vastaustasi. Terveisin rupikonna." Saatuaan kirjeen tuhatjalkainen rupesi miettimään, miten se oikein tanssi. Mitä jalkaa se nostikaan ensimmäisenä? Entä mikä jalka oli seuraava? Tuhatjalkainen ei enää koskaan tanssinut.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!