Vaihtelua elämään novelleilla

Olen ollut vannoutunut pitkien romaanien lukija, mutta nyt lukion äidinkielen kolmoskurssi asetti minulle haasteen; pitää lukea ensi viikkoon mennessä jokin novellikokoelma. Valinnanvaikeushan siinä iski, mutta onneksi pääsin viisihenkisen ryhmäni kanssa yksimielisyyteen, ja päätös kohdistui Guy de Maupassantin teokseen Koru ja muita novelleja.

Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia, joista kuuluisimpia taitavat olla juuri Koru sekä Tuolinkorjaaja, Walter Schnaffsin seikkailu, Mademoiselle Perle, Rasvapallo sekä Perintö. Hallussani on kokoelman neljäs painos suomeksi. Kirjailija itse on ranskalainen ja elänyt vuosina 1850-1893. Hänen kirjoituksissaan näkyy vahvasti naturalistinen tyyli.

Luin ensimmäiset novellit hyväntyylisesti, sillä mielestäni novellit Naru ja Hylky olivat haikeudestaan huolimatta mukavaa lukemista. Mieleni muuttui kuitenkin jyrkästi Koru-novellin jälkeen ja Pierrot, Sotavangit sekä Tuolinkorjaaja vain vahvistivat käsitystäni siitä, että nämä kyseiset novellit eivät ole ihan minua varten.

Mielenmuutokseni äkillisyys johtuu Maupassantin inhottavan kierosta tyylistä. Hän kirjoittaa, niin kuin kaikki olisi kaunista ja hyvää, hän ihailee luontoa ja onnistuu luomaan elävästi erilaisia henkilöitä, tosin hieman liioitellen. Naturalismi näkyy kuitenkin loppupuolella novellia; Koru-novellissa pariskunta vaimon ylpeyden ja huolimattomuuden takia joutuu elämään erittäin tiukasti kymmenen vuoden ajan, mikä on vielä ihan järkeenkäyvää, koska tässä on inhimillinen opetus. Sitten kuitenkin novellin lopussa selviää, että tämä kaikki säästäminen onkin ollut turhaa erehdyksen takia! En nyt keksi mitään muuta kirjallisuudessa, mitä vihaisin yhtä paljon kuin tämänkaltaista juonirakennetta!

Järkytykseni novelleista kesti vielä Koru-novellin jälkeen pari päivää, mutta kun odotuksen muista novelleista muuttuivat, niitä on nyt helpompi käsitellä. Maupassantin novellit ovat kyllä kamalan lannistavia, sillä loppuun liittyy aina ajatus ihmisen pikkumaisuudesta, tyhmyydestä tai muusta erittäin negatiivisesta ominaisuudesta. Toisaalta novelleissa esiintyy ihan viisaitakin hahmoja, esimerkiksi Tuolinkorjaaja-novellin tohtori. En kuitenkaan voi tunnustautua tämän novellikokoelman pohjalta naturalismin ystäväksi; kun realismi tuo epäkohdat esille, niin naturalismi tekee saman, mutta hukuttaa samalla lukijansa syvään epätoivon alhoon vailla näkymää paremmasta tulevaisuudesta.

Maupassant kuitenkin lumoaa mielenkiintoisilla ja vaihtelevilla tavoillaan kirjoittaa. Novellien aloitukset ovat monipuolisia, ja erilaisia kehyskertomuksia löytyy paljon. Joskus novellin idea kiteytyy kehyskertomukseen, joskus itse tarina on puhtaasti pääosassa. Lopetukset ovat hätkähdyttäviä; en muista, koska mikään kirja olisi saanut minua tällaisen ärsyyntymisen valtaan olemalla silti hyvällä maulla kirjoitettu ja suurta arvostusta nauttiva. Maupassant tarjoaa aineksia ajatteluun. Maailmankuulu asema ei ole siis varmasti tuulesta temmattu, mutta minun Maupassantini saa pysyä jatkossa hyllyssä!