Hercule Poirot sekä hänen lojaali apurinsa Hastings, joka muuten toimii kirjassa kertojana, ratkaisevat rikkaan lordin murhaa englantilaisessa miljöössä. Tilanne ennen murhaa on jännitteinen; lordin vaimo, joka on kuuluisa näyttelijätär, haluaa ottaa eron miehestään. Hän jopa sanailee tappavansa tämän, jos eroa ei heru. Samana iltana näyttelijättären näköinen nainen menee lordin asuntoon vähäksi aikaa, ja aamulla lordi löydetään kuolleena.
Christien vanhahtavan kepeä tyyli ei saa ehkä vilunväreitä kulkemaan selkää pitkin, mutta mielenkiintoisia juonia hän osaa rakentaa. Myönnettäköön, että en ole mikään nero päättelemään dekkarien loppuratkaisuja, mutta veikkaan, että tämän kirjan kohdalla sitä ei arvaa moni muukaan. Itse epäilin varmaankin kirjan jokaista henkilöä vuorotellen, ja loppuratkaisun koittaessa tunsin itseni todella tyhmäksi ja hämmentyneeksi, mikä on varmaankin sitä, mitä dekkareilta halutaankin.
Lordin kuoleman juoni on siis harvinaisen onnistunut. Porot'n ihanan pikkutarkka sekä arvonsatunteva asenne ja tämän sekä Hastingsin sanailu luovat kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Toverusten suhdetta kuvaa hyvin Hastingsin ajatukset Poirot'n pienistä harmaista soluista, eli aivoista: "Valitettavasti olen tottunut siihen, että tarkkaavaisuuteni herpoaa, kun Poirot vain mainitseekin pienet harmaat solunsa. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa aikaisemmin." Vaikka Hastings välillä pilailee Porot'n itsetärkeyden kustannuksella, arvostaa hän silti tätä ja suhde vaikuttaa melkein isän ja pojan väliseltä.
Kaikki Christien luomat ihmiskuvat eivät kuitenkaan ole kovin uskottavia, mutta toisaalta Christien kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksia ei vain voi arvostella liikaa. Poirot-kirjat lukeutuvat kirjallisuuden loistaviin klassikoihin, ja ne heijastelevat aikansa ajatusmaailmaa. Rakastan kirjoissa myös sitä, että Poirot käyttää belgialaisena välillä myös äidinkieltään ranskaa. C'est parfait!
Kuva: Almeidah, CC BY
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti
Kiitos kommentista!