Katja Kettu: Piippuhylly

Heipä hei, arvoisat lukijat! Nyt on abivuosi kyllä vienyt lukuintoni ennennäkemättömän alas, mutta kyllä täältä vielä hiljalleen joitakin tekstejä tipahtelee. Tilanteeni on sellainen, että olen lukiossa suorittanut lukudiplomia, jota varten täytyy lukea 15 kirjaa ja tehdä jokaisesta tehtävä. Sain keväällä tehtyä 14. tehtävän, ja viimeinen on ollut ties kuinka pitkään työn alla! Nyt kuitenkin otin itseäni niskasta kiinni, ja pakottauduin kirjoittamaan tekstitaito-tyylisen tekstin Katja Ketun Piippuhylly -novellikokoelmasta (2013).

En käsittele tekstissäni juurikaan omia mielipiteitäni teoksesta, mutta haluan tuoda niitä kuitenkin hieman ilmi: en ole pitkään aikaan saanut kirjasta näin pysyviä traumoja! Yhdessä novellissa kuvataan toksoplasmoosi-nimistä infektiota, ja kuvaus painui sen verran elävästi mieleen, että selkäpiitäni karmaisi kolme kuukautta lukemisen jälkeenkin. Ehkä tämä trauman käsittelyyn vaadittava aika onkin muuten tämän viimeisen lukudiplomitehtävän hitaan suorittamisen syynä?

Siis jos mielii lukea astetta hätkähdyttävämpää tekstiä, suosittelen todella lämpimästi! Mutta omalla vastuulla - teksti kuvottaa välillä muiltakin osin. Jos on lukenut Kätilön, saa novellikokoelmasta vielä enemmän irti, kun siinä tulee vastaan tuttuja henkilöhahmoja. Paras asia teoksessa oli mielestäni taidokas aukoilla kikkailu: novellit yhdistävät juonellisesti toisiaan ja niistä muodostuu mielenkiintoinen kokonaisuus! Kirja vilisee todella räväköitä ja yllättäviä henkilöhahmoja, jotka saattavat tehdä paluun loppuosan novelleissa.

Lukudiplomitehtävä:

Kerronta Katja Ketun novellikokoelmassa Piippuhylly

Katja Ketun novellikokoelma Piippuhyllyn (2013) novellit sijoittuvat toisen maailmansodan aikoihin, mikä näkyy Ketun kerronnassa. Sota-aika on itsessään jo kovin tunteita herättävä aihe, mutta Kettu tehostaa novelliensa vaikuttavuutta rakenteen, kielen ja tyylin keinoin. Novellikokoelma tekstilajina tekee myös mahdolliseksi esimerkiksi leikittelyn rakenteen tasolla: jokainen novelli on itsenäinen teos, mutta kokoelmana novellit antavat toisilleen uusia merkityksiä.

Piippuhyllyn novelleissa näkyy kaikissa osittainen draaman kaari. Tapahtumia ensin esitellään ja kehitellään, kunnes tulee kliimaksi. Kuitenkin kliimaksin jälkeistä häivyttelyä ja tasaantumisvaihetta ei ole kovin paljoa suhteessa kehittelyvaiheeseen. Kokoelman novelleissa käytetään paljon kehyskertomuksia, joten myös niillä saadaan häivytettyä novellin tarina loppuun. Vaikka novellien loput jäävät avonaisiksi, sulkevat muut novellit osaa niistä. Esimerkiksi novellissa Grisha päähenkilön kohtalo jää lopun perusteella osittain epäselväksi, mutta novellissa Rasputinin poika kyseinen henkilö kuolee. Novelleissa siis on aukkoja, mutta toiset novellit täydentävät osaa niistä. Tällä tavoin tekstin vaikutusta saadaan lisättyä, ja se näyttäytyy lukijalle mielenkiintoisempana. Aukkojen hyödyntäminen onkin novellikokoelman yksi suurimmista vaikuttavuutta luovista tekijöistä.

Kettu hyödyntää myös minäkertojaa teksteissään tehostamassa kerrontaa hätkähdyttävämmäksi. Novelleissa käsitellään voimakkaita aiheita, ja subjektiivinen kertoja on siksi luonteva valinta; tunteita halutaan välittää lukijalle tehokkaasti. Novelleissa kehyskertomus myös luo tarinankerrontaa kuvaavan tapahtuman, tai sitten novelli on kirje, minkä takia minäkertojaa käytetään. Kerronta ei kuitenkaan ole suurissa tunteissa kylpemistä, vaan melko nopeasti etenevää. Kuvausta, esimerkiksi miljöön tarkastelua, ei juurikaan teoksesta löydy. Novellien huomio on tekemisessä ja tapahtumien eteenpäin viemisessä.

Kuvauksen nopeuteen vaikuttavat verbien runsaslukuisuus ja paikoin hyvin lyhyetkin virkerakenteet. Tällainen kerronta tekee tekstistä melko dynaamisen ja karkean, mikä voidaan rinnastaa novellien toista maailmansotaa kuvaavaan aikaan: sota on ennen kaikkea dynaamista ja tekemiseen perustuvaa. Myös sanojen abstraktiotaso kuvaa lähinnä konkreettisia asioita.

Ketun tyyli on todella kohosteinen. Ensinnäkin monet dialogit käydään murteella, ja epäsuorassa kerronnassakin on paljon murteellisia ilmauksia löydettävissä, esimerkiksi verbi vikuroida ja lapseen viittaava sana kitkula. Novellien sanakentät taas ovat sotaisia mutta myös erittäin ronskeja. Lähes joka novellissa mainitaan esimerkiksi sana huora. Ketun tarkoituksena luultavasti onkin hätkähdyttää lukijaa mahdollisimman paljon, ja tuoda samalla esille sota-ajan mielettömyyttä.

Claudia Grey: A Thousand Pieces of You

Talvilomalla tulee aina luettua, mikä on ihanaa! Satuin sairastumaan tällä viikolla, joten ehdin jo aloittelemaan Claudia Greyn A Thousand Pieces of You -nuortenkirjalla (2014). Teos on ensimmäinen osa trilogiaa, ja toinen osa ilmestyi viime vuoden marraskuussa. Tuntui tosi hassulta lukea tällainen kevyt hattarakupla, kun viime aikoina on tullut selailtua lähinnä asiallisen kuivalla tyylillä kirjoitettuja koulukirjoja, tai sitten kirjallisuuden klassikoita. Päätä on pitänyt vaivata teeman etsinnöillä sekä syvemmillä merkityksellä, joten harppaus tähän Grayn nuortenkirjaan tuntui yllättävän suurelta ajatukselliselta loikalta.

Toisaalta, mikäs siinä! Seikkailin mielelläni päähenkilö Margueriten matkassa, varsinkin kun matkustelun kohteena oli tällä kertaa eri ulottuvuudet. Kauniin ja sanavalmiin päähenkilön vanhemmat ovat sattumalta yksiä maailman taidokkaimpia tiedeihmisiä, jotka ovat kehittäneet Firebird-nimisen laitteen, jolla voi hypätä toisiin ulottuvuuksiin. Harmiksi vain nuori ja komea tiedettä opiskeleva Paul sattuukin sieppaamaan laitteen ja murhaamaan Margueriten isän. Onneksi paikalle kuitenkin tupsahtaa Theo, toinen pulssia nostattavan hyvännäköinen amigo, joka on sopivasti korjannut kaksi koe-Firebird-laitetta. Niinpä pienelle kostomatkalle ei ole mitään esteitä, ja toverukset lähtevät yhdessä kiertelemään ulottuvuuksia ja oppimaan uusia asioita itsestään sekä Paulista.

Grey maalailee lukijalle joukon mielenkiintoisia tapahtumapaikkoja, hersyviä tilanteita ja näppärää dialogia. Marguerite on aika tyypillinen mutta tässä teoksessa toimiva päähenkilö, jonka tunteet vaihtelevat laidasta laitaan ja pää kestää poikkeuksellisissakin tilanteissa. Tyylilajilleen uskollisesti tämäkin teos sisältää elämää suurempaa rakkautta. Kun kuitenkin jätti kritiikit kliseisyydestä ja muusta vastaavasta mielestä, oli oikeastaan todella hauskaa seurata tilanteitten kehitystä ja elää Margueriten mukana tunteiden huumassa.

Mielenkiintoisinta kuitenkin oli kirjan tapahtumien verkko, joka tiivistyi loppua kohden ja sisälsi monia yllätyksiä. Yleensä ongelmallista on se, että arvaa juonta liikaa etukäteen. Nyt kuitenkin haastaisin kovimmatkin veikkailijat tarttumaan tähän kirjaan, sillä joidenkin ilmiselvempien seikkojen taakse jäi itselläni ainakin monia asioita, jotka sai suun aukeamaan hämmästyksestä. Teos on myös melkeinpä hengästyttävän vauhdikas ja tapahtumantäyteinen, joten kaikenlaisia koukkuja ja kiemuroita mahtuu kyllä mukaan.

Kirjaa ei ole tietääkseni suomennettu, joten alun perin tilasinkin sen englanniksi, jotta saisin harjoitettua kielitaitoani. En ole lukenut muita kirjoja enkuksi kuin Harry Pottereita, joten kyllä tässä toisinaan haastetta löytyi. Kieli oli kuitekin suurimmaksi osaksi helppoa ja lauserakenteet selkeitä. Puhekielisyyden vuoksi jotkut natiivien käyttämät lyhenteet jäivät itselleni pimentoon, mutta se ei häirinnyt juonessa kiinni pysymistä. Koska kyseessä oli aikamatkailu ja teknisen laitteen ahkera käyttö, ei sanasto aina ollut tutuimmasta päästä. Varsinkin erikoistempien miljöiden hahmottaminen oli toisinaan haastavaa. Kokonaisuutena teos oli kuitenkin nopealukuinen jo koukuttavuudessaankin: vaikka pari sanaa jostakin välistä jäikin ehkä ymmärtämättä, koko juoni hahmottui kuitenkin kirkkaasti päähän lukukokemuksen edetessä.

A Thousand Pieces of You ylitti odotukseni mielikuvituksellisuudessaan. Kirjan pointti (rakasta kauniita miehiä ja perhettäsi) ei ehkä ole mitään ydinfysiikkaa, mutta nuortenkirjana teos pitää lippua korkealla. Aina ei kaipaa elämäänsä eksistentialistista synkistelyä tai Tuntemattoman sotilaan veriroiskeita. Viimeisen sivun jälkeen maailma näytti kivalta paikalta. Suosittelen kirjaa hyvää fiilistä ja hauskoja hetkiä tuomaan, eikä enkun kielitaidon kehittyminenkään mikään paha juttu ole, vai kuinka?


                             
Tää kansi on mun mielestä niin nätti! <3

2. Lukudiplomitehtävä: Tuntematon sotilas

Jatkosodan kärsijöinä tavalliset rivimiehet

”Heiltä oli vaadittu viimeinenkin hiukkanen, mutta kärsimyksensä he saivat pitää itse. Se ei kelvannut kenellekään”, todetaan sodassa taistelleista miehistä Väinö Linnan romaanissa Tuntematon sotilas (1954).  Teos sijoittuu Jatkosotaan ja kertoo sodan kulusta. Taustalla on koko ajan Saksan operaatio Barbarossa, jota suomalaisetkin seurailevat jännittyneinä. Romaanin kerrontatapa on hyvin realistinen ja se ottaa hyvinkin voimakkaasti kantaa sotaan poliittisena ratkaisuna. Kirja pohtii sodan oikeutusta mutta tuo esille myös armeijan hierarkkisuuden ja ihmisyyden nurjan puolen. Sodan aikana vaikuttanutta kommunismiakaan ei aatteena ohiteta ja kirkon rooli sodassa joutuu sekin tarkastelun kohteeksi Linnan koruttoman kerronnan edetessä.

Kirkko ja sota ovat kirjassa yhdessä ristiriitaisena parina. Yleensä kirkolliset asiat ovat mielletty juhlallisiksi ja arvokkaiksi asioiksi, mutta Linna uskaltaa tehdä toisin. Heti kirjan alussa tehdään selväksi rivimiesten uskonelämän todellinen luonne: tuimilla ilmeillä koitetaan paikkailla hartauden tunteen puutetta ja virrenveisuukin sujuu hieman epävireisesti. Pappina toimii mies, joka on sotilaiden mielestä ihannetapaus tuberkuloosibasilleille. Jos ei itse kirkkoa ja sen oppia väheksytä, niin ainakin sen roolia sotilaiden elämässä. Kädet hakeutuvat kerkeämmin salassakeitetyn pontikan pullonsuulle kuin ristiin.

Pappi ei ole ainoa korkea-arvoiseksi ihmiseksi mielletty henkilö, jonka arvoa kirjassa alennetaan. Rivimies Vanhala hyödyntää poliitikkojen kannustuspuheiden juhlallisia ilmaisuja vitsiensä ironisina heittoina, mutta muuta iloa ei sananparsista juuri olekaan. Sama kohtalo käy kommunistien radiokaappauspuheille. Vaikka rivistöön kuuluukin yksi kommunisti, hän taistelee pienesti jupisten muiden mukana. Linna nostaa mielestäni esille ajatuksen siitä, että suuret aatteet, joiden puolesta miesten oletettiin taistelevan, ovat usein etäisiä tavalliselle kansalaiselle. Toki isänmaata haluttiin puolustaa, mutta yleisesti kodin, perheen ja ystävien takia. Sotilaat saavat romaanissa voimaa toisistaan, mutta kun toverit kaatuvat ympäriltä, ei ihmiselle jää monia muita selviytymiskeinoja kuin huumori ja unohtaminen.

Vaikka monet henkilöhahmot sekä ilmiöt esitetäänkin huonossa valossa, mahtuu joukkoon silti kunnioituksen kohteitakin: joukkojen yleisesti arvostamat kapteenit sekä muut johtajat kuvataan yleisimmin henkilöinä, jotka sinuttelevat joukkojaan ja arvostavat jokaista yksilönä. Linna ei kuvaakaan suomalaisia sotilaita samanmieliseksi ryntäileväksi massaksi: esimerkiksi Suomen entisen itärajan ylittäminen ja hyökkäyksen jatkaminen herättää hyvin erilaisia mielipiteitä riveissä, samoin kuin sodan järkevyys ja voitonodotukset. Linna ei epäröi nostaa verisyyttäkään esille, eikä kuoleman arvaamattomuus sodassa jää epäselväksi. Sodanvastaisuus teoksessa näkyy nimenomaan siinä, että Linna ensin esittelee joukon mielenkiintoisia henkilöhahmoja, ja laittaa heidät unelmineen kuolemaan sitten yksi kerrallaan. Teoksesta jää katkera tuntu: häviäjät saavat selkäsaunan, ja voittajat kantavat raskaan vastuun taakan. Samaan aikaan poliitikot pohdiskelevat retorisia keinoja pommisuojissaan.

Katja Kettu: Kätilö

Nyt on kyllä tullut pidettyä blogista kunnolla taukoa! Kesä oli kiireinen ja samoin tämä alkusyksykin, joten energia ei vain ole riittänyt kirjoitteluun, lukemiseen ja kokkailuun. Katsotaan nyt, onnistunko löytämään sopivan tasapainon koulun ja harrastusten välille. Kuitenkin tällä viikolla alkanut jakso on paljon kevyempi kuin edellinen, ja syyslomakin alkaa kohta!<3

Äidinkielen kurssilla on kuitenkin tullut luettua pari kirjaa, joista toinen oli tämä Katja Ketun Kätilö. Kurssi koski vaikuttamista, joten tämä kirja sopikin hyvin aiheeseen. Kätilö sijoittuu pääosin vuoteen 1944, jolloin Lapin sota on alkamassa. Raju historiallinen konteksti tuo romaaniin aseiden pauhua. Sillä ei kuitenkaan ole vaikutusta päähenkilö Villisilmän tunteisiin Johannesta kohtaan, vaikka Johannes onkin saksalaissotilas ja Suomen vihollinen pian alkavassa sodassa. Johannekseen sota on jättänyt lähtemättömän jäljen, ja traumoistaan hän yrittää päästä eroon lääkkeen avulla. Kätilö ei ole teos, jossa ihmetellään riittääkö parin tunteet suhteeseen vaan teos, jossa tapetilla on kysymys siitä, riittääkö parin mielenterveys, jotta suhde voisi toteutua.

Teoksen nimi tulee pintapuolisesti siitä, että Villisilmä on ammatiltaan kätilö. Hän kutsuu kirjassa taitoaan "Jumalan lahjaksi." Villsilmä kokeekin olevansa Jumalan kanssa läheinen hyvän tovin, kunnes Johannes astuu kuvioihin. Raamatun lehdet Villisilmä repii takan sytykkeeksi, jotta Johanneksen olisi lämmin. Villisilmä käyttää Jumalan lahjaansa ja koko olemassaoloaan väärin, jotta hän saisi olla Johanneksen kanssa.

Villisilmän ja Johanneksen rakkautta ei pidetä yleisesti erityisen soveliaana. Villisilmä on Johannesta vanhempi, noin 35-vuotias, kun taas Johannes on arviolta noin 25-vuotias. Lisäksi Villisilmä on muutenkin hieman yhteisöstä erkaantunut ihminen. Toki hän tekee kätilönhommiaan, mutta mitään halutuinta seuraa hän ei missään ole, Kirjassa yksi mielenkiintoisin asia taitaakin olla se, miten kaksi näin erilaista ihmistä rakastuvat toisiinsa. Ilman Villisilmän pohjatonta intohimoa se luultavasti ei olisi mahdollista, Johannes on aluksi tavallisen oloinen nuori mies, mutta hänen henkiset traumansa ovat syvät. Luultavasti hän kaipaakin rinnalleen jotain turvallista ja pysyvää.

Kirjassa on minäkertojaratkaisu, ja se vaikuttaa kirjaan mielestäni melko paljon, Villisilmä kertoo omasta näkökulmastaa asioita, joten subjektiivisuus korostuu. Hän-kertojalla teos olisi saattanut jäädä etäisemmäksi, ja itse olisin ainakin ollut luultavasti epäileväisempi Villisilmän ehdotonta salamarakastumista kohtaan. Lisäksi teos on toteutettu siten, että Villisilmän kertoma teksti ikään kuin osoitetaan Johannekselle, Kirjassa käytetään näkökulmatekniikkaa: Johanneskin pääsee välillä ääneen. Johanneksen kertoma teksti on luonteeltaan hieman erilaista, enemmän omassa ahdistuksessa rypemistä kuin Villisilmän palvomista.

Teoksen kieli on ihan omaa luokkaansa. Dialogi käydään peräpohjolan murteella, ja kieli on muutenkin hyvin värittynyttä ja kaukana neutraalista asiakielestä. "Tehet sie minule sitten leijoja?" kysyy Villisilmän ottotytär Masha. Välillä lukija saa hämmästellä poikkeuksellisen pitkiä litanioita, joissa luetellaan johonkin aiheeseen liittyviä sanoja.

Kävin katsomassa myös teoksen pohjalta tehdyn Antti J. Jokisen ohjaaman elokuvan. Mielestäni elokuvassa oli onnistuttu poikkeuksellisen hyvin, mutta toisaalta se tuntui hieman siloitetummalta kuin kirja. Esimerkiksi mielestäni kamalin kohta kirjasta oli jätetty elokuvasovituksessa kokonaan pois. Toisaalta hyvä, koska enhän minä sitä olisi halunnut nähdä! On myös ymmärrettävää, että elokuvaan ei mahdu kaikkea kirjassa olevaa. Kuitenkin eniten hyvän elokuvan syntymiseen vaikutti Katja Ketun teos, joka onkin varmaan yksi viime aikojen merkittävin kotimainen romaani.

Jostein Gaarder: Sofian maailma

Jostein Gaarderin Sofian maailma -teoksen lukeemiseen meni tajuttomasti aikaa. Kirja kertoo filosofian historiasta, joten aivoja ei saanut kauheasti lepuuttaa, jos halusi ymmärtää tekstistä jotain. Kirja on osittain oikeastaan puhdas filosofian alkeittein oppikirja. Juonestakin on yritetty tehdä mahdollisimman filosofinen, joten kirjaa on hankala arvostella esimerkiksi uskottavuuden kannalta; kirjailija on saattanut tarkoituksella tehdä joistakin kohdista epäuskottavia vain sen takia, että saisi lukijan ajattelemaan.

Kirjassa 14-vuotias Sofia saa mystisen kirjeen, jossa on filosofisia kysymyksiä. Pian postilaatikkoon alkaa tupsahdella lisää kirjeitä, ja pian Sofia löytääkin itsensä suorittamasta kurssia filosofian historiasta. Lukijankin pitää opiskella Sofian tahtiin koko filosofian historia, Alku on hieman tylsähkö, kun tieto tulee vain kirjeen muodossa, mutta sitten kun Sofia pääsee tapaamaan filosofin ja oppitunnit käydään keskustelumuotoisesti, on lukeminen hieman helpompaa.

Sofialle maailma avautuu aivan uudella tavalla kurssin aikana ja sen jälkeen, ja hän jaksaa hämmästellä monia asioita. Lukija kokee asiat yhtä antoisasti kuin Sofia - tai pidättelee haukotustaan, niin kuin minun kohdallani vähän kävi. Kirjassa on äärettömästi mielenkiiintoisia asioita, ja ne on tuotu selkokielisesti esille. Filosofian historian ja nimien kannalta ollaan lukijalle armollisia, sillä niitä kertaillaan tasaisesti. Itselläni ei nyt vain ollut suuria intressejä päntätä jokaista nimeä ulkoa, joten ne eivät kyllä tarttuneet kaikki päähän.

Kirjan vahvuus ei ole henkilöhahmojen kasvu ja mielenkiintoisuus. Alberto on kirjan mysteerimies, mutta hän pysyy melko latteana ja samanlaisena loppuun asti. Sofia saattaa hieman kasvaa kirjan aikana, mutta mitään merkittävää ei hänenkään kohdalla tapahdu. Jotkut asiat ovat kirjassa sillä tasolla, että alkaa ärsyttää; kuka äiti antaa lapsensa juosta jonkun nelikymppisen miehen perässä kaupungilla päivä toisensa jälkeen? Olihan Sofian äiti kirjassa toki hieman huolissaan, mutta reaktio ei vaikuttanut aidolta. Äidin käytökseen liittyvä lopussa oleva seikkakin sai suuni loksahtamaan auki.

Vaikka hahmot eivät säväyttäneet, on oloni nyt kuitenkin filosofisesti viisaampi. On kuitenkin eri asia, olenko kehittänyt omaa, sisäistä filosofiaani eteenpäin. Mielestäni mitään filosofiaa ei voi omaksua täysin, vaan jokaisen pitää kehitellä jotain omaa. Kirja sisälsi kuitenkin monia mielenkiintoisia näkemyksiä maailmasta, joita ei ennen ollut tullut ajatelleeksi. Oli myös hauskaa tunnistaa osa nimistä, kuten Sokrates, Aristoteles ja Marx. Oppiminen on aina helpompaa, kun voi rinnastaa uuden tiedon johonkin vanhaan.

Kirjan juoni alkaa menemään mielenkiintoiseen suuntaan alun jälkeen. Gaarder osaa kasvattaa juonta ja saada asiat päälaelleen, mikä sai minut lukemaan kirjan loppuun. Ihan kevyimmäksi kesälukemiseksi en kirjaa suosittele, mutta paljon ajatuksia se varmasti herättää.

Tässä yksi kirjan ajatus tarinan muodossa, joka on ainakin itselleni melko osuva: Olipa kerran tuhatjalkainen, joka oli todella taitava tanssimaan tuhannella jalallaan. Kaikki metsän eläimet kerääntyivät ihailemaan sen tanssia. Yksi eläin ei kuitenkaan pitänyt tuhatjalkaisen tanssista, nimittäin rupisammakko. "Mitenkähän minä saisin tuhatjalkaisen lopettamaan tanssinsa?" mietti rupikonna. Eihän se voinut vain sanoa, ettei pitänyt toisen tanssista, eikä se myöskään voinut väittää tanssivansa itse paremmin, sillä sellainen väite olisi kaatunut omaan mahdottomuuteensa. Sitten se keksi pirullisen suunnitelman. Rupikonna istuutui kirjoittamaan tuhatjalkaiselle kirjettä. "Oi sinä verraton tuhatjalkainen!" se kirjoitti. "Olen hienostuneen tanssitaiteesi harras ihailija. Nyt haluaisinkin tietää, miten oikein tanssit. Nostatko ensimmäiseksi vasenta jalkaa numero 228 ja sitten oikeaa jalkaa numero 59? Vai aloitatko tanssin nostamalla oikeaa jalkaa numero 26 ja sitten vasenta jalkaa numero 499? Odotan malttamattomana vastaustasi. Terveisin rupikonna." Saatuaan kirjeen tuhatjalkainen rupesi miettimään, miten se oikein tanssi. Mitä jalkaa se nostikaan ensimmäisenä? Entä mikä jalka oli seuraava? Tuhatjalkainen ei enää koskaan tanssinut.

Paholaisenkakku & kahvittelua

Isoveljeni synttärit olivat viime viikolla, ja päätin tehdä lahjaksi kakun. Olen ollut töissä kahvilassa viime viikkoina. Työ on tosi kivaa, koska saan leipoa välillä tiskien tiskaamisen ohessa. Siellä tein kahvilan ohjeella paholaisenkakkua, joka vaikutti mielestäni maukkaalta. En muistanut sitten kotona ohjetta ulkoa. joten päädyin soveltamaan käyttämällä vanhan Hyvää pataa-kotsankirjani suklaakakkureseptiä.

Työpaikalla laitoin kakun väliin mangososetta, mutta nyt korvasin sen vadelmahillolla. Päälle laitoin hieman väriä tuomaan sulatettuja pakastevadelmia tämänkesäisten vadelmien kypsymistä odotellessa. Jos ei ole marjoja tai muita koristeita, suosittelen koristelemaan kakun kokonaan haarukalla tehdyillä kiekuroilla. Lopputulos maistui niin ihanalta, että kyllä tälläkin ohjeella kannattaa tehdä jatkossa! Itselläni on tosin vielä opeteltavaa siinä, ettei uunin luukkua kannattaisi pahemmin availla ennen kuin on varma, että kakun ei tarvitse kypsyä enää kauaa, sillä vaarana on kakun laskeminen. Kakun nimen alkuperästä en muuten tiedä. Ehkä kakku on niin hyvää, että sitä on pidetty paholaisen asettamana houkuttimena?:D

Paholaisenkakku

Pohja:

150 g margariinia

2 kananmunaa

2 dl sokeria

3 tl vanilliinisokeria

1 tl leivinjauhetta

3/4 dl kaakaojauhetta

2 1/4 dl vehnäjauhoja

Kuorrute:

1 kananmuna

1 dl sulatettua voita

6 rkl kaakaojauhetta

n. 400 g tomusokeria

Väliin:

1/3 osaa kuorrutteesta

vadelmahilloa

Päälle:

2/3 osaa kuorrutteesta

vadelmia

suklaarouhetta

Pane uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Voitele ja jauhota vuoka (halkaisija 24 cm). Sulata rasva ja anna sen jäähtyä. Yhdistä leivinjauhe, kaakaojauhe ja vehnäjauhot. Vatkaa munat, sokeri ja vanilliinisokeri vaahdoksi. Lisää sulatettu rasva sekä kuivat aineet siivilän läpi munavaahtoon ja sekoita kaapimella tasaiseksi. Kaada taikina vuokaan.

Paista kakkua uunissa 20-30 minuuttua uunin tehokkuudesta riippuen. Kokeile paistamisen loppuvaiheessa kakun keskustaa coctailtikulla; jos tikkuun jää taikinaa, kakku ei ole vielä kypsä.

Paistamisen aikana voit tehdä kuorrutteen. Sulata voi ja anna jäähtyä. Riko kananmuna astiaan ja sekoita joukkoon kaakaojauhe ja osa tomusokerista. Kun voi on jäähtynyt, kaada se seokseen. Lisää loput tomusokerit, ja tarkista maku. Kuorrutteen tulisi maistua hieman suklaiselta, ei pelkältä sokerilta. Koostumuksen olisi hyvä olla kunnolla paksua, jottei se valu. Tomusokeria ei siis kannata säästellä.

Kun kakku on tullut uunista, anna sen jäähtyä. Sen jälkeen voit leikata sen kahteen osaan. Jos kakku oli hieman liikaa uunissa ja se on päässyt kuivahtamaan, voit kostuttaa pohjaosan maidolla. Levitä kerros vadelmahilloa pohjan päälle ja 1/3 kuorrutteesta vadelmahillon päälle. Nosta kakun kansiosa pohjan päälle. Kuorruta ensin reunat ja sitten päällinen. Reunojen kuottuttamisessa on hyvä käyttää apuna esimerkiksi veistä. 

Tee haarukalla reunoille kiemuraista kuvioita, ja nosta vadelmat koristeeksi kakun keskelle. Koko komeuden päälle voit vielä ripotella suklaarouhetta. Nosta kakku kuorrutteineen jähmettymään hetkeksi jääkaappiin ennen tarjoilua.

Viikonloppuna herkuteltavaa riitti muutenkin, sillä sunnuntaina oli sukulaiseni kakkosrippijuhlatilaisuus. Vieraat saivat herkutella mansikka-, porkkana- ja sacherkakulla. Nam!

 Juhlittavan sukulaisen isä, Fred Skymberg, pitää valokuvauksesta ja on siinä hyvin ammattimaisella tasolla, joten sain poseerata hänen mallinaan. Tässä hieman päivän kuvasatoa:

Sain rekvisiitaksi päivänvarjon. Sunnuntaina olikin tosi kuuma päivä! Katsotaan nyt, uusiutuuko viikonlopun helleaalto enää tänä kesänä. Hyviä loppukesiä kaikille:)

Omena-tuorejuustomuffinit

Kesä oli tähän asti ihana, koska ei ollut vielä niin kuuma! Ilmat olivat tosi hyvät lenkkeilylle, mutta nyt pelkään, että liikkuminen jää taas kerran minimaaliseksi kesän osalta kuumuuden takia. Ajan käyttämiseen sisätiloissa käy hyvin leipominen ja lukeminen, joten päätin tässä vähän aikaa sitten tehdä muffinsseja erästä leffailtaa varten, ja inspiroiduinkin Kamomillan konditoria -blogista. Käytin mustikka-vadelmamuffinssit-ohjetta pohjana tälle omalle versiolleni.

Ongelmani on se, että joskus leivontainnostus iskee, kun kaikkia aineita ei ole kaapissa, joten on pakko ryhtyä soveltamaan! Tämä kokeilu omenasoseen kanssa oli mielestäni kuitenkin onnistunut, mutta olen eri mieltä Kamomillan kanssa siinä, että muffinit maistuisivat parhaimpina jäähtyneinä. Ihanne mielestäni on se, kun muffinit ovat  uunin jäljiltä lämpöisiä mutta ei tulikuumia.

Omena-tuorejuustomuffinit

Pohja:

2 dl maitoa

0,25 dl oliiviöljyä

1 dl sokeria

1 tl vanilliinisokeria

0,5 tl suolaa

2,5 dl vehnäjauhoja

0,5 tl leivinjauhetta

0,5 tl ruokasoodaa

Täyte:

100 g tuorejuustoa

2 rkl sitruunamehua

2 rkl tomusokeria

1 rkl vehnäjauhoja

2 dl omenasosetta

Laita uuni kuumenemaan 190 C-asteeseen ja vuoraa muffinssipelti muffinssivuoilla. Sekoita maito, öljy, sokeri, vaniljajauhe ja suola keskenään. Sekoita vehnäjauhot, leivinjauhe ja ruokasooda keskenään. Kaada jauhot nesteiden sekaan ja sekoita nopeasti tasaiseksi. Älä ylisekoita, jotta taikina ei sitkostu. Jaa taikina vuokiin. Notkista tuorejuusto ja sekoita sen joukkoon sitruunamehu, tomusokeri, vehnäjauhot,  ja suola. Lisää joukkoon omenasose ja jaa täyte vuokiin muffinssitaikinan päälle. Voit painella täytettä myös pintaa syvemmälle. Paista esilämmitetyn uunin keskitasolla 22 minuuttia. Anna muffinssien jäähtyä hetki ja nauti!

Hyvää kesää nyt kuitenkin kaikille, kun se kerran vihdoinkin tuli! Ja onhan lämpimissä säissä hyvätkin puolet. Mutta älkää palako sinne rannoille!

Tee kesästäsi historiallinen

Tänä vuonna ilmestynyt Paula Havasteen Tuulen vihat esitellään takakannessa 1100-luvulle sijoittuvan sarjan ensimmäisenä osana. Kyseessä on siis historiallinen romaani ja sukellus Suomen keskiaikaiseen kulttuuriin ja tapoihin. Vastaan tuli monia mielenkiintoisia asioita; vaikka kirja onkin fiktioita, se esittelee aikansa tapoja ja ajtuksia mielenkiintoisella tavalla. Tällainen kulttuuriperehdytys on loistavaa!

Kirja kuvaa Kertte-nimisen päähenkilön kasvua lapsesta naiseksi. Alussa Kertte temmeltää pihamaalla ja on isänsä käskytettävänä, sillä Kerten äiti on kuollut tuulen vihoihin Kerten ollessa lapsi. Loppuvaiheilla Kertte on jo tuvan emäntä, Päähenkilönä hän on hyvinkin määrätietoinen persoona; siihen aikaan ei ilmeisesti ollut tavallista esimerkiksi neuvotella naimakauppojaan itse. Hänellä on myös taito ohjailla tapahtumia mieleiseensä suuntaan, sillä jo aikaisessa vaiheessa Kertte on huomannut, kuinka tehokkaasti kyyneleet vaikuttavat miespuolisiin henkilöihin. Kokonaisuutena hän on oikeastaan melko moderni nainen. Ajatuksissaan Kertte kyseenalaistaa monet miesten oikeuksia puoltavat ajatusmallit sekä sukupuolten mukaan jaetut työt. Hän haluaisi metsästää ja ampua jousella.

Kertellä on myös erityinen kyky nähdä henkiä. Tuvassa on monia manalle menneitä naisia, jotka ovat palanneet jatkamaan askareitaan kuoleman jälkeenkin. Pihalla juoksee kalpea tyttö, joka yllyttää Kerten usein tekemään jotakin uhkarohkeaa. Elävistä ihmisistä yksi tärkeimmistä on Kertelle varmasti Uvanta, joka on mukana tuvan töissä ja toimii luultavasti jonkinlaisena äidinkorvikkeena Kertelle. Kertellä on myös veli nimeltä Sule, joka saa mystisiä kohtauksia, joiden jälkeen tämä lausuu ennustuksen.

Henkisyys, enteet ja taiat ovat kirjassa vahvasti läsnä. 1100-luvun Suomen uskomukset olivat hyvin erilaisia kuin nykyään. Jos kirjassa joku sairastuu, tämä viedään parantaja-Tannalle, joka parantaa sairastuneen taikayrttiensä avulla. Pahan ajatuken jälkeen pitää koputtaa kolmesti pöytää, ja aivastaessa suojata suu, jottei ihmisen toinen henki karkaisi. Kirjan lopussa on "Taikoja ja enteitä"-osio, josta saa selvyyttä ja mielenkiintoista tietoa kirjan tapakulttuuriin liittyen.

Kirjan juonessa tapahtuu eräs radikaali asia, jota ei arvaisi ensimmäisiltä sivuilta. Mutta kyllä vain, tässä kohtaa on hyvä jos on pitänyt korvat auki historian tunnilla! En paljasta enempää, mutta suosittelen tutustumaan kirjaan; samassa paketissa on hyvää ajankulua, mielenkiintoista ja sivistävää tietoa sekä yllättävyyttä. Aviomiehen metsästyskään ei ole kovin vieras aihe nykykirjallisuuttakin ajatellen, joten lukija ei joudu liikaa mukavuusalueensa ulkopuolelle. ;D

Kesäiset kalkkunawrapit

Nyt kun on kesä alkanut, ehtii tehdä kaikkea mukavaakin välillä! Olin parin kaverin kanssa piknikillä, ja valmistin sinne nämä kalkkunawrapit. Ideaa hain joistain netin resepteistä, mutta en löytänyt täysin ideaalia ohjetta, joten päädyinkin kehittelememään sellaisen itse. Wrap-ohje on sen verran simppeli, että sitä kannattaakin hieman varioida. Jos jääkaapissa on esimerkiksi ylimääräinen purkki kermaviiliä tai mitä tahansa tuorejuustolevitettä, niin sekaan vaan! Kaikenlaiset kasvikset keventävät wrappia, ja täysin lihaton versiokaan ei ole mahdoton ajatus! 

Tähän päädyin kuitenkin käyttämään kalkkunaa, koska sitä syö hieman tavallista kinkkua harvemmin. Kalkkuna sopii mielestäni hyvin myös brie-juustoon, joka on tässä ohjeessa avainasemassa. Käytin leipänä tavallisia tortillalevyjä, mutta esimerkiksi myös sellaiset Lapin rieska -tyyliset leivät toimivat varmasti. Ei kun rullailemaan!

Kalkkunawrapit

10 wrap-rullaa

5 tortillalevyä

10 siivua kalkkunaa  

n. 1/4 pkt yrttituorejuustolevitettä

½ pkt brie-juustoa

½ ruukkua lehtisalaattia

1 keltainen paprika

½ kurkkua

10 coctailtikkua

Pese kasvikset. Revi salaatti pienempiin osiin. Leikkaa paprikasta ohuita suiroja ja kurkusta juustohöylää apuna käyttäen ohuita paloja. Paloittele brie-juusto sopivan pieniin palasiin.

Levitä tortillalevylle yrttituorejuustolevitettä. Laita kaksi kalkkunasiivua vierekkäin levylle ja heittele päälle salaattia. Kannataa jättää yläreunan täytteet vähän vähemmälle, niin rullaaminen on helpompaa. Asettele salaatin päälle muutama brie-juusto ja heittele joukkoon paprikaa ja kurkkua. Ota tortillalevyn reunasta kiinni ja rullaa napakasti wrapiksi. Leikkaa rulla kahtia ja työnnä sen läpi coctailtikku wrapin purkautumisen estämiseksi. Toista muidenkin levyjen kohdalla.

Säilytä wrappeja jääkaapissa kelmulla suojattuina tai nauti heti!

Kaverillani oli uusi hyvä objekti, jota hän testaili näihin wrappeihin. Eroaa vähän mun normaalista kännykkäkameralaadusta;D

Esitystapojen erot Norwegian Wood -elokuvan ja -kirjan välillä

Lukudiplomitehtävä 4.

Katso kirjan elokuvaversio ja pohdi kirjallisen ja elokuvallisen esitystavan eroja.

  

Haruki Murakamin Norwegian Wood -kirja (1987) eroaa esitystavaltaan melko paljon Tran Anh Hungin ohjaamasta Norwegian Wood -elokuvasta (2010). Elokuvan ja kirjan välillä suurin ero on visuaalisuudessa; lukiessa tapahtumat pitää kuvitella päänsä sisällä, eikä kaikki näyttäisi television ruudulla kovin aidolta, koska lukijan tietopohjat jonkun maan tai paikan katukuvasta voivat olla hatarat. Elokuvaan tehdään paljon taustatyötä, ja siksi nytkin Norwegian Woodin keskeinen tapahtumapaikka, Tokio, oli elokuvassa realistisemman näköinen kuin pääni sisällä.

Visuaalisuus korostuu elokuvassa muutenkin. Luonnon upeus tarjoaa katsojalle yllätyksiä, vaikka tämä olisikin lukenut kirjan. Henkilötkään eivät näytä yleensä ihan samalta kuin miltä ne lukijan mielessä näyttivät kirjaa lukiessa. Niin kävi tämänkin elokuvan kohdalla. Lisäksi televisioruudulla monet asiat kerrotaan sekunnin murto-osan kestävillä katseilla ja käsien asennoilla, kun taas kirjassa ne tulevat esille suoraan, eikä lukijan tarvitse erikseen varsinaisesti huomata niitä. Henkilöiden keskinäisen kemian lisäksi huomattavaksi jää elokuvassa myös seikat, joista katsoja muodostaa henkilöstä ehyen kuvan. Näitä ovat esimerkiksi tapa puhua, kävellä ja viettää aikaa. Jopa kameran liikkuminen tietyllä tavalla henkilöitä kuvatessa saattaa muuttaa oleellisesti katsojan mielikuvaa tapahtumasta. Norwegian Wood -kirjasta olikin mielestäni helpompi saada käsitys henkiköistä ja tapahtumista.

Muita tekijöitä kirjassa, jotka tekevät henkilöiden ymmärtämisestä helpompaa, ovat selkeämpi ajankulku ja se, että on runsaasti sivuja, joissa voi selitellä henkilöiden taustoja. Tapahtumiakin on enemmän kirjassa kuin elokuvassa. Ne tukevat sitä, että henkilöitä ymmärtää syvemmin. Elokuva on muutenkin ohjaajan näkemys; osa itsellensä merkitsevistä asioista on jätetty elokuvasta pois, esimerkiksi Naokon isosisko ja Reikon rypyt.

Suomennetun kirjan lukemisessa ja japaninkielisen elokuvan katselussa on kielenkin kannalta eroja. Ensinnäkin elokuvaa katsellessa kuulee jotakin, toisin kuin kirjaa lukiessa. Audiovisuaalisuus onkin yksi merkittävä asia elokuvassa. Äänen ja kuvan yhdistelmä voi olla hyvinkin vaikuttava; Norwegian Woodissakin luontokohtauksia korostetaan tuulen ja lehtien äänillä, tunnelmaa luo musiikki ja henkilöiden äänet soivat ihan eri tavalla kuin kirjaa lukiessa. Japanin kieli luo heti elokuvan ensimmäisestä repliikistä lähtien mystisemmän tunnun aiheeseen kuin tutut suomenkieliset sanat kirjassa. En ymmärrä japania ja käytin tekstitystä, mutta kieli sopii hyvin elokuvan maisemiin ja tunnelmaan. Japanilainen kulttuurikin korostuu siis eri tavalla elokuvassa kuin kirjassa.

Huomasin kuitenkin, että elokuvassa puhuttiin vähemmän kuin kirjassa. Myöhemmin ajateltuna se on mielestäni onnistunut valinta ohjaajalta. Elokuvassa keskityttiin enemmän luomaan erilaisia tunnelmia audiovisuaalisin keinoin. Tällöin puhe saattaa olla turhempaa kuin kirjassa. Luulen, että elokuvan ohjaaja ei ole pyrkinytkään selittelemään kovin tarkasti ja orjallisesti tapahtumia sekä henkilökuvia: katsojalle uskalletaan antaa vastuuta elokuvan ymmärtämisestä käyttäen elokuvan omia keinoja.

Kirjan ja elokuvan esitystapojen välillä on siis melko suuria eroja. Onkin ehkä melko turhaa valittaa aina siitä, kuinka elokuvaa tehdessä kirjasta jätetään aina jotain pois, sillä elokuva on oma taideteoksensa, joka keskittyy hieman eri asioihin kuin kirja. Kirjaa lukiessa tapahtumat herätetään eloon oman pään sisällä, jonka avuksi kirjailija saattaa antaa yksityiskohtaisempia kuvauksia, kun taas elokuvaa seuratessa katsojan pitää tehdä havaintoja ja johtopäätöksiä näkönsä ja kuulonsa avulla. Molemmat versiot ovat hyviä, mutta niitä ei saa rinnastaa liikaa toisiinsa.

Haruki Murakami: Norwegian Wood

Ikkunasta näkyvä aurinkoinen kesäpäivä loi naurettavan ristiriidan tuntemuksilleni, joita minulla oli tätä kirjaa lukiessa. Murakami on japanilainen kirjailija, ja päähenkilön nuoruusvuosiin keskittyvän teoksensa Norwegian Wood hän on kirjoittanut vuonna 1987. Kirja suomennettiin kuitenkin vasta vuonna 2012.

Päähenkilö Toru Watanabe on kirjan alussa jo aikuinen, noin 30-vuotias mies. Kirja alkaa sillä, kun hän kuulee Beatlesin hitin, Norwegian Woodin soivan lentokoneen kaiuttimista. Kirjan tapahtumat ja pääsisältö, eli nuoruus, ovat siis siis oikeastaan yhtä suurta takaumaa. Ratkaisu vaikuttaa kerronassa sen verran, että ennakointi on melko luonnollinen tapa viedä tarinaa eteenpäin.

Toru viettää aikaansa lukiossa ystävänsä Kizukin ja tämän tyttöystävän Naokon kanssa. Kolmikolla on hauskaa yhdessä ja kaikki tuntuu olevan hyvin, kunnes Kizuki tappaa itsensä. Toru kahlaa lukioin läpi ja menee kauas entisistä luokkatovereista yhteen Tokion yliopistoista. Sattumalta hän törmää kuitenkin Naokoon, ja päätyy viettämään tämän kanssa paljonkin aikaa.

Torun ja Naokon suhde on oikeastaan juonta kantavin asia kirjassa. Vaikeuksia siitä ei puutu; Kizukin kuolema elää heissä molemmissa vahvasti. Mikä siinä onkin, kun terapiaan ei osata mennä ajoissa? Naokon tila pahenee, mutta Toru ei voi päästää hänestä irti. Ainoaa linkkiä, joka hänet yhdistää Kizukiin, on pakko vaalia. Kun mukaan kuvioihin tulee toinenkin tyttö, elämä alkaa mennä sekaisemmaksi. Toru yrittää tehdä kaiken oikein, mutta olosuhteet eivät ole erityisen suosiolliset onnellisiin loppuihin.

Kirjassa on minä-kertoja. Kerrankin kertoja on oikeasti mielenkiintoinen pienestä harhasta huolimatta; Toru on omasta mielestään erityisen tavallinen ihminen tavallisin ajatuskin varusteltuna. Mielestäni Torussa on kuitenkin epävarmaa viisautta ja suvaitsevaisuutta. Hän hakee itseään, eivätkä ylilyönnit ole harvinaisia. Päähenkilön suora rehellisyys on virkistävää. Murakami osaa luoda Torusta ja tämän maailmasta äärettömän aidontuntuisen kuvan, häkellyttävän subjektiivisen. Japanin kiireinen ja hektinen Tokio sopii miljööksi loistavasti. Tunnelma välittyy lukijalle ja eläviä kuvia kaupungista maalautuu mieleen lukukokemuksen aikana. 

Teos sijoittuu 1960-luvun loppupuolelle, jolloin Japanissa oli ilmeisesti poliittisesti hieman epävakaista; Torun opiskelutovereista löytyy vallankumouksen kannattajia, jotka yrittivät lietsoa muitakin mukaan. Sekavuus ei vaikuta erityisen hyvin Toruun, kun kaikki hänen elämässään om muutenkin sekavaa. Vallankumouksen kannattajaa hänestä ei kuitenkaan tule. Miksi kannattaa vallankumousta, kun kuoleman läsnäolo ei poistuisi kuitenkaan? 60-luvulla ei tekniikka myös ollut huipussaan. Tuntui hassulta, että opiskelijakampuksella oli aulassa yksi lankapuhelin, jota kaikki kärkkyivät. Kirjeitäkin kirjoiteltiin paljon, mikä loi romanttisempaa tuntua kuin tekstiviestien näpyttely.

Murakami kirjoittaa rohkeaa ja suoraa tekstiä itsensä etsimisestä sekä seksuaalisuudesta ja sen kehittymisestä. Mukana on myös huumoria ja paljon mielenkiintoisia henkilöhahmoja. Aiheiltaan ja tunnelmaltaan se on kuitenkin niin synkkä, että en itse vain pystyisi lukemaan monia Murakamin teoksia peräjälkeen. Pienen tauon jälkeen kuitenkin aion, sillä siitä ei pääse mihinkään, että Murakami on loistava kirjailija.

Kannen kuva on tietääkseni teoksen pohjalta tehdystä elokuvasta, johon aion seuraavaksi tutustua.

Herkullisen marjainen rahkakakku

Tämä ei ole mikään perinteisin uunissa paistettava rahkakakku, vaan enemmän juustokakun tyylinen. Kehitin reseptin äitini lukemattomiin allergioihin sopivaksi, joten siksi pohja on ehkä erilainen kuin mitä yleensä tekee. Halutessaan sen voi kuitenkin korvata esimerkiksi rakastamallani piltti-keksi-pohjalla: murskaa Digestive-keksejä ja sekoita ne esimerkiksi kuningatarpilttiin.

Tein tätä kakkua isoveljeni ylioppilasjuhliin, ja ulkonäkö herätti huomiota, Kieltämättä kakku on herkullisen värinen marjoista johtuen. Makukaan ei ole yhtään hassumpi, sillä karpalo on ihanan raikas ja kirpeä marja! Kakku on gluteeniton ja kananmunaton, laktoosittomankin siitä saa käyttämällä oikeanlaisia maitotuotteita. Olen tehnyt kakun sellaiseen normikokoiseen irtopohjavuokaan (halkaisija n. 20 cm).

Suoritan uskontoa itsenäisenä nyt kesäloman ensimmäisen viikon, mutta sitten ehdin lukemaan ja kokkailemaan enemmän!

Marjainen rahkakakku

Pohja:

2 dl riisijauhoja

100 g leivontamargariinia tai voita

½ dl sokeria

Täyte:

1. kerros:

1 dl kermaa

2 dl maitorahkaa

100-200 g mustikoita ja/tai mansikoita

1 dl sokeria

3 liivatelehteä

2. kerros

2 dl kermaa

100-200 g karpaloita

1 dl (tai enemmän) sokeria

4 liivatelehteä

Laita uuni kuumenemaan 200 asteeseen. Mittaa pohjan ainekset kulhoon ja nypi tasaiseksi massaksi. Leikkaa vuoan pohjalle leivinpaperi estämään tarttumista ja painele taikina tasaisesti vuoan pohjaan, mutta ei reunoille. Paista uunin keskitasossa n. 10 minuuttia.

Vatkaa kaikki 3 dl kermaa vaahdoksi. Laita 2/3 sivuun toista kerrosta varten. Tässä välissä voit laittaa liivatelehdet tai -jauheen kylmään veteen likoamaan. Seoita jälkelle jääneeseen kermavaahtoon sokeri, maitorahka ja marjat. Kannattaa maistella tarkkaan, jotta sokeria tulee tarpeeksi! Sekoita liivate kuumaan nesteeseen pakkauksen ohjeen mukaisesti ja sekoita rahkatäytteeseen. Kaada täyte jäähtyneen pohjan päälle ja laita vuoka jääkaappiin jähmettymään. Tunnin jähmettymisajan pitäisi olla tarpeeksi seuraavan kerroksen lisäämiseen.

Toista kerrosta varten kaiva esille sauvasekoitin, ja vedä karpalot mahdollisimman sileäksi litkuksi. Sekoita kermavaahdon joukkoon, ja laita desi tai makusi mukaan enemmän sokeria. Jos jääkaapissa oleva ensimmäinen rahkakerroksesi on hyvällä mallilla, voit sekoittaa liivatteen tähänkin kerrokseen edellisen tavoin ja kaataa vuokaan ensimmäisen kerroksen päälle. Kakun jähmettymistä voi odottaa seuraavaan päivään tai sitten muutaman tunnin. 

Laatu ei nyt ole paras mahdollinen, koska en tajunnut ottaa siitä kakusta kunnon kuvaa! Tässä kuitenkin hieman ylioppilasjuhlien kahvitarjoilua.:) Reseptin kakku on siis vasemmanpuoleinen kuvassa.

Nostalgiaa ja rikosta: Hercule Poirot!

Agatha Christien Hercule Poirot on ollut sydämessäni jo pitkään, eikä kyllä hevillä sieltä poistu! Olen katsonut useimmat Poirot-elokuvat, mutta kirjoja en ole lukenut kuin muutaman. Kevään aikana toinen vanhemmistani luki Lordin kuoleman (1933), ja jotenkin Poirot-innostus heräsi uudelleen ja lukaisin sen myös.

Hercule Poirot sekä hänen lojaali apurinsa Hastings, joka muuten toimii kirjassa kertojana, ratkaisevat rikkaan lordin murhaa englantilaisessa miljöössä. Tilanne ennen murhaa on jännitteinen; lordin vaimo, joka on kuuluisa näyttelijätär, haluaa ottaa eron miehestään. Hän jopa sanailee tappavansa tämän, jos eroa ei heru. Samana iltana näyttelijättären näköinen nainen menee lordin asuntoon vähäksi aikaa, ja aamulla lordi löydetään kuolleena.

Christien vanhahtavan kepeä tyyli ei saa ehkä vilunväreitä kulkemaan selkää pitkin, mutta mielenkiintoisia juonia hän osaa rakentaa. Myönnettäköön, että en ole mikään nero päättelemään dekkarien loppuratkaisuja, mutta veikkaan, että tämän kirjan kohdalla sitä ei arvaa moni muukaan. Itse epäilin varmaankin kirjan jokaista henkilöä vuorotellen, ja loppuratkaisun koittaessa tunsin itseni todella tyhmäksi ja hämmentyneeksi, mikä on varmaankin sitä, mitä dekkareilta halutaankin.

Lordin kuoleman juoni on siis harvinaisen onnistunut. Porot'n ihanan pikkutarkka sekä arvonsatunteva asenne ja tämän sekä Hastingsin sanailu luovat kirjaan ihan omanlaisensa tunnelman. Toverusten suhdetta kuvaa hyvin Hastingsin ajatukset Poirot'n pienistä harmaista soluista, eli aivoista: "Valitettavasti olen tottunut siihen, että tarkkaavaisuuteni herpoaa, kun Poirot vain mainitseekin pienet harmaat solunsa. Olen kuullut sen kaiken niin monta kertaa aikaisemmin." Vaikka Hastings välillä pilailee Porot'n itsetärkeyden kustannuksella, arvostaa hän silti tätä ja suhde vaikuttaa melkein isän ja pojan väliseltä.

Kaikki Christien luomat ihmiskuvat eivät kuitenkaan ole kovin uskottavia, mutta toisaalta Christien kuuluu niihin kirjailijoihin, joiden teoksia ei vain voi arvostella liikaa. Poirot-kirjat lukeutuvat kirjallisuuden loistaviin klassikoihin, ja ne heijastelevat aikansa ajatusmaailmaa. Rakastan kirjoissa myös sitä, että Poirot käyttää belgialaisena välillä myös äidinkieltään ranskaa. C'est parfait!

Kuva: Almeidah, CC BY

Minna Canth: Anna Liisa

Tässäpä on näytelmä, joka ei voi jättää kylmäksi! Minna Canthin teos Anna Liisa herätti ahdistusta sekä raivoa ja vuodatti kyyneliä. Sanotaan, että näytelmät tulisi lukea rauhallisella tahdilla ja pikkuhiljaa, jotta pysytyisi kypsemmin ja kokonaisvaltaisemmin saamaan selkoa teoksen yksittäisimmistäkin kohdista, mutta minä kahlasin sen läpi tunnissa. Meillä on ensi viikolla teoksesta kirjallisuuskeskustelu, jota varten pitää kyllä vähän kertailla!

Anna Liisa on siis näyelmän päähenkilö. Hän on nuoruudessaan 15-vuotiaana ollut suhteessa perheessä työskennelleen Mikon kanssa, joka ilmeisesti on jonkin verran vanhempi kuin Anna Liisa. Suhteen seuraksena Anna Liisa tulee raskaaksi, mikä olisi täysi katastrofi sinä aikana, johon teos sijoittuu, eli luultavasti 1800-luvun lopulla. Anna Liisa ei uskalla kertoa vanhemmilleen, ja jostakin käsittämättömästä syystä vanhemmat eivät itse huomaa mitään. Mikko livistää vastuullisena ihmisenä karkuun, joten jäljelle jää tueksi vain Mikon puolueellinen äiti Husso. Anna Liisa ei ole ilmeisesti erityisen tasapainoinen, koska vauvan syntyessä hän tukehduttaa sen kuoliaaksi, ja Husson kanssa he sitten yhdessä hautaavat sen maahan.

Näistä lähtökohdista Anna Liisa viisi vuotta myöhemmin suostuu erään Johanneksen kosintaan. Katastrofin ainekset ovat kasassa, kun Mikko ilmestyy paikalle ja uhittelee Anna Liisaa sillä tiedolla, että tämä on tappanut lapsensa; Mikko ei kaihda keinoja, koska haluaa itse Anna Liisan sulhaseksi.

Minua inhotti monikin asia tässä näytelmässä. Ensinnäkin Mikko oli ihan hirveä oman etunsa ajattelija, ja Husso siinä komppaili Mikkoa sujuvasti. Anna Liisan vahemmat välttelevät mahdollisimman pitkään totuuden hyväksymistä, koska he pitäisisvät mieluusti mielikuvansa siitä ihannetyttärestä, jonka he ovat Anna Liisan tilalle luoneet. Anna Liisan isä aikoo jopa tappaa Anna Liisan totuuden tullessa ilmi. Lopulta he päätyvät surkuttelemaan omaa huonoa tuuriaan, kun saivat niin kelvottoman tyttären.

Anna Liisa on kirjassa itsemurhan partaalla. Keskeinen kysymys onkin se, että miksi Anna Liisa eikä Mikko? Kukaan ei syyllistä Mikkoa mistään, vaan kaikki on selkeästi Anna Liisan syytä. Mikko ei ole pahoillaan mistään, eikä häneltä heru anteeksipyyntöjä. Hän järjestää asiat itselleen sopiviksi - mutta ei ota huomioon sitä, että Anna Liisalla on toinenkin mahdollisuus toimia, kuin ryhtyä tämän vaimoksi.

Näytelmän takakannessakin korostetaan sitä, kuinka Anna Liisa nousee "eettisesti suureksi hahmoksi". Mielestäni on hyvä asia, että Anna Liisa ei tehnyt itsemurhaa, mutta se, miten näytelmä loppuu, ei silti miellytä minua nykyajan ihmisenä. Minusta Anna Liisan läheiset ovat viimeiseen sivuun asti melko tekopyhiä ja ajattelemattomia ihmisiä, jotka eivät kyseenalaista aikansa sopivaisuussääntöjä. Yhteiskunta ei antanut naiselle Canthin aikaan kauheasti vaihtoehtoja sille, miten ollaan "eettisesti suuria". Nainen oli miehen alapuolella tai sitten marttyyrimäinen kärsijä.

Lapsenmurha-asiakin on oleellinen osa näytelmää. Teos rikkoi varmasti aikanaan rajoja, sillä olettaisin, että 1800-luvun lopussa lapsensa murhanneita ihmisiä pidettiin automaattisesti läpeensä pahoina. Anna Liisan tekoa pehmentävät kuitenkin nuori ikä, sekasortoinen mielentila ja tuen puute. Näytelmässä hän joutuu kohtaamaan uudelleen menneisyyden tunteet, jotka hän on yrittänyt piilottaa. Lopussa Anna Liisa saa jonkinlaisen rauhan.

Näytelmän ajattomuuden puolesta puhuu juurikin lapsenmurha. Koskaan ei ole täysin selvää, kuka on paha ja kuka hyvä. Sen takia moraalisia asioita käsitteleviä teoksia tarvitaan aina. Muut näytelmän ainekset toimivat nykyään enemmänkin sivistävällä tavalla, esimerkiksi Canthin aikaisen yhteiskunnan arvot ja normit. Teoksen luettuani olen siis ainakin kiitollisempi nykyoloista, ja saan huokaista helpotuksesta, koska en ole nainen 1800-luvun lopulla.

Romaanillinen reportaasisarjakuvaa

Perjantain kirjallisuuskeskustelun toisena kirjana oli Guy Delislen Merkintöjä Burmasta (Burma on Suomessa Mayanmar). Suositun ranskankielisen piirtäjän tyyli edustaa nykysarjakuvaa. Hänen sarjakuviensa sisällöllinen erikoisuus lienee se, että hän matkustaa johonkin maahan, josta ei ole kovin paljoa tietoa, esimerkiksi diktatuuriin, niin kuin tässä Burman tapauksessa, ja välittää lukijoilleen päiväkirjamaisilla merkinnöillään tietoa maasta.

Delislen tyyli on mukaansatempaavaa, koska siinä on oikeissa kohdissa vähän huumoria. Piirtäjä ei pakkosyötä lukijalle tietoa tai voimakkaita omia mielipiteitään Mayanmarista, vaan kertoo kaiken niin kuin on sen kohdannut. Toki mukana on jonkinlaista tyylillistä liioittelua, mutta sisältö on kuitenkin varsin asiallista.

Itseäni ainakin kiinnosti tällainen suljettu maa, jossa käsitettä "ihmisoikeus" ei varmaankaan edes tunneta sanana. Delisle oli suurimman osan vuodestaan Mayanmarissa vauvansa hoitajana samalla, kun hänen vaimonsa työskenteli kenttähommissa lääkärinä. Delisle pääsee itsekin yhteensä kaksi kertaa kentälle vuoden aikana, ja toisella kertaa sille kielletylle alueelle, jossa suurin osa diktatuurin kielteisistä vaikutuksista käy toteen. Alkuosa kirjasta on siis vielä melko hilpeä, sillä Delisle näkee Mayanmarin vielä kutakuinkin turistin silmin. Huonoja merkkejä kuitenkin on nähtävillä silloinkin: lähellä on kuuluisa rauhannobelisti Aung San Suu Kyi kotiarestissa poliittisista syistä, lehdistä postetaan sensuurin vuoksi osa sivuista ja maan oma terveydenhuolto on oikeastaan olematonta.

Mayanmariin meneminen oli varmasti kulttuurishokki muutenkin - Delisle kuvaa hauskasti kulttuurien välisiä eroja, kuten tapakulttuuria. Globalisaaation keulakuvaksi hän nostaa nauravan lehmän, eli La vache qui rit -merkkisen juuston, jota myydään sekä hänen kotimaassaan Ranskassa että Mayanmarin Wal Martissa.

Koska Delislen lääkärivaimon liitto MSF yrittää päästä Mayanmarin reuna-alueille auttamaan nimenomaan niitä, joilla ei mitään apua ole, päättää järjestö teoksen lopussa vetäytyä maasta huomattuaan, kuinka vaikeaksi Burman hallitus tilanteen tekee. Delislen Burmassa oleskelu kestää siis fyysisesti vain vuoden, mutta hänen sarjakuvaromaaninsa ansiosta se jatkuu vieläkin - aina riittää mielenkiintoa samalla sivistäville, hauskoille ja koskettaville kuvauksille.

Tämänhetkinen tilanne Burmassa on onneksi parempi. Mayanmarin matkustustiedotteessa (7.5.2015) kerrotaan näin: " Huolimatta poliittisen tilanteen vakautumisesta levottomuudet ovat mahdollisia. Matkailijoita kehotetaan varovaisuuteen ja välttämään väkijoukkoja." Ehkä Mayanmar ei ole vieläkään  unelmien lomakohde useimmalle meistä, mutta asiat ovat alkaneet mennä parempaan suuntaan sotilasjuntan väistyttyä vallasta. Tässä ei voi kuin toivoa, että kehityssuunta olisi vielä pitkään vain nousussa!

Delislen piirtotyyli on selkeä ja yksinkertaisuudessaan jopa koominen.

Päivänsäde ja menninkäinen modernisoituna

Suoritan lukion lukudiplomia, ja päädyimme Johanna Sinisalon Ennen päivänlaskua ei voi -teokseen, josta pidimme sitten tänään mielenkiintoisen keskustelun. En olisi itse varmaan löytänyt kyseistä teosta koskaan, vaikkakin sillä taitaa olla jo puoliklassikon asema Suomessa.

Ensiselailulla teos ei vaikuttanut kovin hyvältä, koska Sinisalo vaihtelee minä-kertojaa tiuhaan tahtiin, ja joissain väleissä on tieteisartikkelin tyylisiä kirjoituksia. Itselleni tuli sellainen olo, että teos on jotenkin pirstaleinen. Kun lukemisen vauhtiin pääsi, se oli kuitenkin kaikkea muuta.

Minä-kertoja-kohdat eivät painota niin paljon ympäröivän maailman kuvausta, vaan enemmän ihmissuhdeasioita ja tunnepuolta. Tieteisartikkelit taas tuovat toisenlaista näkökulmaa; ne havainnollistavat lukijalle maailmaa, jossa peikot ovat tieteellisesti hyväksytty ilmiö. Jos ei olisi aikaisempaa tietopohjaa, niin olisin kyllä ryhtynyt uskomaan peikkojen olemassaoloon! Sinisalo kirjoittaa tieteisartikkeileita sen verran uskottavasti. Kirja etenee ihanan soljuvasti, ja lopun tunnelma on kyllä todella tiivis.

Kirjassa on päähenkilönä poika, jonka minä-kertojanimi on Enkeli, mutta oikealta nimeltään hän on Mikael. Hän löytää hieman humalaisena pienen peikkolapsen kerrostaloasuntonsa edestä. Koska Mikael ei halua jättää sitä kylmään nääntymään, hän päättää ottaa sen asuntoonsa. Tästä seuraa kuitenkin enemmän ongelmia, kuin hän osaa odottaa.

Peikko ei vaikuta Mikaelin ihmissuhdeasioihin hyvällä tavalla. Hän käytännössä myy itseään saadakseen tietoa peikosta ja parantaakseen tämän reistailevan terveydentilan kuntoon. Mikaelin läheiset eivät pidä tästä, sillä peikko alkaa hallita Mikaelin elämää, eikä ajatuksia liikene juurikaan heille. Mikael käyttää miesystäviään hyväksi, ja miesystävät häntä. Kirja käsitteleekin monia eri teemoja, kuten luonnon ja ihmisen suhdetta. kaupallistamista, ilmastonmuutosta ja vähemmistöjä. Tänään kirjallisuuskeskustelussa mahdollisia teemoja löytyi todella monia!

Kirja ei luo maailmasta kaunista kuvaa. Vaikka päähenkilö onkin lempinimeltään Enkeli, hän ei ole yhtään sen enkelimäisempi kuin kukaan muukaan kirjan henkilö. Mielestäni Sinisalo on kuitenkin luonut helmen; samassa teoksessa on niin paljon ajatuksia herättäviä asioita! Olen kyllä sitä mieltä, että tällä kirjalla on ansaittu klassikon asema tulevaisuudessa.

Vapputunnelmissa

Hejssan!
Näyttävätkö nämä paistamattomilta munkeilta, joiden päälle on heitelty pähkinöitä?

Se on totta, mutta nämä munkit kuuluukin syödä raakoina! 

Raakakakut ovat jo monelle tuttuja, mutta raakamunkkien kohdalla taitaa olla eri tilanne. Näin vappuna ne ovatkin parasta syötävää! Lipesin hieman karkkilakossani, mutta ehkä nämä terveellisemmät versiot donitseista hyvittävät sen epäkohdan... 

Resepti munkkeihin löytyy Kahvia & Kasvisruokaa -blogista. Se oli mielestäni todella toimiva! Itse käytin päällä suolattua pähkinäsekoitusta, joka sekin toimi hyvin blogissa olleiden pelkkien pistaasien sijasta. 

Postaus jäi nyt hieman lyhyeksi ja myöhäiseen ajankohtaan, mutta onhan tässä vielä viikonloppu aikaa kokkailla ja nauttia vapun jälkitunnelmista!;) Ihanaa, kun on kerrankin aikaa rentoutua ja lukea.

Aino Kallaksen trilogia

Lomalukemisiini kuului Aino Kallaksen Keskeisimmät teokset -kirja. En lukenut kuitenkaan ihan kaikkea, sillä tähtäimessäni oli pääasiallisesti Sudenmorsian. Takakannessa kuitenkin kerrottiin, että Sudenmorsian on erään trilogian kolmas osa, joten päätin sitten lukea sen kokonaan.

Ensimmäinen osa on nimeltään Barbara von Tisenhusen, ja se kertoo kyseisen henkilön kehittymisestä lapsesta nuoreksi naiseksi. Miljöönä toimii näin laajasti sanottuna Viro, niin kuin trilogian myöhemmissä osissakin. Barbaran tarinaa kertoo hänestä pitävä kirkkoherra. Teos on lyhyt, ja sen takia se kannattaisikin lukea kahdesti, jotta pääsisi kunnolla sisälle teoksen ydinajatukseen.

Reigin pappi yllätti todella positiivisesti. Nimi ei ehkä ole suurinta mielenkiintoa herättävä, mutta sisältö kylläkin. Kallas kirjoittaa melko mystisesti, ja mukaan sekoitetut horoskooppijutut toimivat omalla kohdallani erinomaisesti; päähenkilön merkki on skorpioni, ja sen varjolla hän tulkitsee elämäänsä lukijalle.

Teos käsitteli ajallisesti pitkän jakson, oikeastaan päähenkilön koko elämän. Se kuitenkin keskittyi tämän avioliittovuosiin, sillä päähenkilön suhde vaimoonsa Catharinaan oli kirjan tärkein asia. Vaimo oli papin kuvailun mukaisesti kuin joutsen, mutta yksinäinen eristäytynyt elämä ei sopinut tämän luonteelle. Luettuani teoksen jälkelle jäi ajatus elämästä yleensä; kurja elämä voi saada hyvän lopun, jos löytää itselleen luodun polun. Tämä toimii myös käänteisesti. Teoksessa on mukana paljon dramatiikka, ja sen henkilöt ovat täynnä tulta ja savua, intohimoa ja vihaa.

Sudenmorsian ei poikkea tunnelman kannalta edellisistään, mutta kuuluisampana Kallaksen teoksena minulla oli hyvin suuret odotukset siltä. Sudemorsian ei kuitenkaan saanut minua syttymään ihan yhtä paljoa kuin Reigin pappi. Ehkä teoksen lyhyydestä tai liian maanisuskonnollisista käsitteistä johtuen se jäi minulle hieman etäiseksi. Yliluonnollisuus korostuu kirjassa erityisen paljon.

Kirjassa nuori mies rakastuu, yllätys yllätys, kauniiseen nuoreen naiseen. Parisuhde on niin täynnä rakkautta ja molemminpuoleista kunnioitusta, että kylän juoruilevat naiset eivät keksi heistä mitään puhuttavaa iltojensa iloksi. On kuitenkin niin, että tällä nuorella naisella, Aalolla, on noidan merkki selässään, ja siten hän on altis saatanallisille asioille. Kylän lähellä liikkuu ihmissusia; päivällä he ovat tavallisia kyläläisiä, yöllä raatelevia susia. Mitä tapahtuukaan, kun Aaloa houkutellaan tarpeeksi pitkään, ja lopulta hänkin vetää suden turkin päälleen?

"Ja jos minä sutena käynenkin, ja suden veri suonissani palaa, niin ei siihen muitten mitäkään tule, sillä minun sieluni autuus elikkä kadotus on minun." - Aalo

Kirjan kieli vie mennesseen; siinä on ihana rytmi, ja vanhanaikaiset sanat ja lauserakenteet korostavat tapahtumien mystisyyttä. Hetken pitää kuitenkin lukea päästäkseen siihen kunnolla sisälle, sillä esimerkiksi sana "elikkä" tarkoittaa kirjassa "tai".

Ihmettelin myös sitä, että tätä kolmen teoksen yhdistelmää kutsutaan trilogiaksi. Kirjojen henkilöt eivät olleet missään teoksessa samat. Ensimmäisen osan Barbara von Tisenhusen mainitaan Reigin papissa kerran varoittavana esimerkkinä, mutta siihen se jääkin. Ehkä Viro miljöönä on sen verran merkittävä piirre, että se yhdistää kolme teosta toisiinsa.

Kirjat jäävät kuitenkin mieleeni pitkäksi ajaksi, sillä Kallaksen luomat mielenmaisemat eivät jätä kylmäksi. Elämä on lyhyt, tuskaisa ja kärsimyksentäyteinen taival, jonka aikana palava onnen tunne leimahtaa liekkiin yhtä nopeasti kuin sammuukin.

Opiskeluvinkit arkeen

Minulta kyseltiin opiskeluvinkkejä, ja koska aihe on itselleni oikeastaan aina ajankohtainen, innostuin ja päätinkin kirjoittaa siitä heti!

Olen tähän saakka saanut koulussa hyviä numeroita, mutta se ei ole ikinä tarkoittanut mielestäni sitä, että olisin älykkäämpi kuin esimerkiksi vitosen tai seiskan oppilas. Opiskelumenestykseen vaikuttaa niin monet seikat, että lähes poikkeuksetta kukaan ei voi välttää epäonnistumisia. Kokosin tähän nyt kuitenkin muutamia asioita, joiden avulla oma opintomenestykseni on ollut hyvä; kannattaa siis miettiä, toimiiko samat asiat juuri sinun kohdallasi. Ei kokeilu kuitenkaan haittaakaan tee!

1. MOTIVOIDU
- Lukiossa joistain aineista tulee läksyä, joistain ei. Läksyt on välillä tuskallista tehdä (esimerkkinä vaikka ruotsi ja matematiikka), mutta se kannattaa. Laiskoina päivinä huijaan itseni tekemään läksyt laittamalla musiikkia soimaan Spotifysta ja aloittamalla sitten vasta läksyjen teon. Huomaan kuitenkin aina yhä uudestaan, etten pysty keskittymään musiikkiin ja läksyihin yhtä aikaa, joten juttu päättyy aina siihen, että otan musiikin pois ja jatkan läksyjen tekoa uudella tarmolla.
- Ne aineet ovat hankalampia, joista ei tule läksyä: pitäisi olla itsekuria! Itsellänikin on tässä paljon parannettavaa, mutta se on tullut huomattua, että arkena ei läheskään aina jaksa lukea reaaliaineiden kappaleita. Säästän ne yleensä viikonloppuun, jolloin on enemmän aikaa ja energiaa. Silloin myös viikolle ei pakkaudu kouluhommia ihan sinne yön viimeisille tunneille asti, ja stressinkin määrä vähenee.
- Löydä itsellesi paras aika opiskella! Itselleni tämä on aampupäivä klo 10.30-13, mutta se vaihtelee ihmisillä suuresti.

2. TAVOITTEET
- Jokaisella ihmisellä on jonkilaisia tavoitteita, mutta joskus ne voivat olla tuhoisia: ryhmäpaineen takia ei kannata tavoitella huonompaa numeroa kuin mihin olisi mahdollisuus, mutta liian hyvän numeron tavoittelu on pelkästään masentavaa. Nosta vaatimuksiasi numero numerolta - jos menee pieleen, älä luovuta,
- Tavoitteena voi olla myös hyvän opiskelurytmin löytäminen. Vaikka numero ei sen seurauksena olisikaan täysi kymppi, on opiskelu kuitenkin ollut jouhevaa ja stressitöntä. Vältä viime hetken lukemista, se vie eniten voimia (tulee koettua joka jaksossa).

3. OPISKELUMENETELMÄT
- Optimaalisimmat lähtökohdat onnistumiselle saat kuuntelemalla tunnilla ja mahdollisesti osallistumaan opetukseen - itse en jaksaisi seurata, jos välillä ei pääsisi itse ääneen (narsismissa on etunsakin).
- Monet hyötyvät omasanaisista muistiinpanoista ja alleviivauksesta, mutta omalla kohdalla on toiminut kuitenkin parhaiten miellekartat; esimerkiksi historian syy-seuraussuhteet hahmottuvat kuin itsestään! Miellekarttojen tekoon vinkki: älä yritä tehdä siistiä jälkeä, vetele vain viivoja asiasta toiseen.
- Kielten sanakokeet tuottavat monille tuskaa. Minäkään en kuulu niihin, jotka silmänräpäyksessä omaksuvat sivullisen uusia sanoja. Suosittelen keräämään johonkin erilliselle paperille hankalat sanat edellisenä päivänä ja kuulustelemaan niitä itseltään. Välissä nukuttu yö siirtää osan sanoista pitkäkestoiseen muistiin, ja aamulla voi vielä vähän kerrata.
- Listoista yms. kannattaa tehdä rimmaavia runoja tai hassuja rimpsuja! Muistan esimerkiksi maantiedon ykköskurssin ilmakehän kerroksen tällaisen kautta.

ENTÄ SE MUU ELÄMÄ?
- Opiskelu ei saa viedä niin paljon aikaa, ettet ehtisi tekemään jotain muutakin! Jokin rentouttava harrastus on hyvä olla, kuten vaikkapa elokuvien katselu tai lukeminen.
- Terveitä elämäntapoja ei voi suitsuttaa liikaa. Liikunta pitää mielen vireänä ja jaksaa taas opiskella. Raitis ilma tuulettaa aivot, ja esimerkiksi kävelylenkki koeviikkoon valmistautumisen tohinassa ei ole ollenkaan huono ajatus. Terveellinen ruokavalio on hyvästä, mutta kaikilla saa olla niitä herkutteluhetkiäkin. Muista myös nukkua tarpeeksi!
- Jos harrastuksia on niin paljon, että ne vievät suurimman osan ajasta, ei ole ehkä järkevää tähdätä koulussa huipputuloksiin (paitsi jos on superlahjakas). Tällöin tasapainottelu koulun ja vapaa-ajan välillä on varmasti hankalampaa, jolloin pitää päättää, mistä luopua: jostakin harrastuksesta vai koulumenestyksestä.
- Kaverit ja läheiset auttavat jaksamaan:)

Opiskelu on siis todella kokonaisvaltainen asia, jossa avainasemassa on mielen vastaanottavaisuus ja motivaation löytäminen. Tässä oli koottuna muutamia asioita, joitten kaikkien toimivuutta ei voi tietää, ennen kuin kokeilee. Opiskelu ON raskasta, sitä ei käy kieltäminen, mutta usein se myös antaa paljon.

Tsemppiä kaikille kevään loppurutistuksiin! Kohta alkaa onneksi kesäloma8)

Vaihtelua elämään novelleilla

Olen ollut vannoutunut pitkien romaanien lukija, mutta nyt lukion äidinkielen kolmoskurssi asetti minulle haasteen; pitää lukea ensi viikkoon mennessä jokin novellikokoelma. Valinnanvaikeushan siinä iski, mutta onneksi pääsin viisihenkisen ryhmäni kanssa yksimielisyyteen, ja päätös kohdistui Guy de Maupassantin teokseen Koru ja muita novelleja.

Kokoelma sisältää yhdeksäntoista novellia, joista kuuluisimpia taitavat olla juuri Koru sekä Tuolinkorjaaja, Walter Schnaffsin seikkailu, Mademoiselle Perle, Rasvapallo sekä Perintö. Hallussani on kokoelman neljäs painos suomeksi. Kirjailija itse on ranskalainen ja elänyt vuosina 1850-1893. Hänen kirjoituksissaan näkyy vahvasti naturalistinen tyyli.

Luin ensimmäiset novellit hyväntyylisesti, sillä mielestäni novellit Naru ja Hylky olivat haikeudestaan huolimatta mukavaa lukemista. Mieleni muuttui kuitenkin jyrkästi Koru-novellin jälkeen ja Pierrot, Sotavangit sekä Tuolinkorjaaja vain vahvistivat käsitystäni siitä, että nämä kyseiset novellit eivät ole ihan minua varten.

Mielenmuutokseni äkillisyys johtuu Maupassantin inhottavan kierosta tyylistä. Hän kirjoittaa, niin kuin kaikki olisi kaunista ja hyvää, hän ihailee luontoa ja onnistuu luomaan elävästi erilaisia henkilöitä, tosin hieman liioitellen. Naturalismi näkyy kuitenkin loppupuolella novellia; Koru-novellissa pariskunta vaimon ylpeyden ja huolimattomuuden takia joutuu elämään erittäin tiukasti kymmenen vuoden ajan, mikä on vielä ihan järkeenkäyvää, koska tässä on inhimillinen opetus. Sitten kuitenkin novellin lopussa selviää, että tämä kaikki säästäminen onkin ollut turhaa erehdyksen takia! En nyt keksi mitään muuta kirjallisuudessa, mitä vihaisin yhtä paljon kuin tämänkaltaista juonirakennetta!

Järkytykseni novelleista kesti vielä Koru-novellin jälkeen pari päivää, mutta kun odotuksen muista novelleista muuttuivat, niitä on nyt helpompi käsitellä. Maupassantin novellit ovat kyllä kamalan lannistavia, sillä loppuun liittyy aina ajatus ihmisen pikkumaisuudesta, tyhmyydestä tai muusta erittäin negatiivisesta ominaisuudesta. Toisaalta novelleissa esiintyy ihan viisaitakin hahmoja, esimerkiksi Tuolinkorjaaja-novellin tohtori. En kuitenkaan voi tunnustautua tämän novellikokoelman pohjalta naturalismin ystäväksi; kun realismi tuo epäkohdat esille, niin naturalismi tekee saman, mutta hukuttaa samalla lukijansa syvään epätoivon alhoon vailla näkymää paremmasta tulevaisuudesta.

Maupassant kuitenkin lumoaa mielenkiintoisilla ja vaihtelevilla tavoillaan kirjoittaa. Novellien aloitukset ovat monipuolisia, ja erilaisia kehyskertomuksia löytyy paljon. Joskus novellin idea kiteytyy kehyskertomukseen, joskus itse tarina on puhtaasti pääosassa. Lopetukset ovat hätkähdyttäviä; en muista, koska mikään kirja olisi saanut minua tällaisen ärsyyntymisen valtaan olemalla silti hyvällä maulla kirjoitettu ja suurta arvostusta nauttiva. Maupassant tarjoaa aineksia ajatteluun. Maailmankuulu asema ei ole siis varmasti tuulesta temmattu, mutta minun Maupassantini saa pysyä jatkossa hyllyssä!